Niin ei kuitenkaan käynyt, pojan käytös tuli pian kuuluksi kylällä ja tuotti häpeää tuolle talonpoikaisylpeälle isälle. Juuri tämä mies oli nyt kuitenkin opettajan vastustajista innokkaimpia; missä hän voi, koetti hän tehdä vastoin Raution pyrintöjä ja kohteli häntä röyhkeästi ja ylpeästi. Hän pani pojan kouluun, ei vakuutettuna koulun kasvattavasta vaikutuksesta, vaan pikemmin rangaistakseen opettajaa panemalla hänen niskoilleen pahantapaisen lapsen, jota hän itse ei enää kyennyt hillitsemään, sekä todistaakseen ettei koulunkäynti enemmän kuin mikään muukaan pystynyt parantamaan häntä.
Rautio huomasi asian hyvin arveluttavaksi. Lautamies Vikström oli pitäjän etevimpiä ja vaikuttavimpia isäntiä, oli vaikeaa rohkeasti kieltäytyä ottamasta poikaa; oma sydämensä kehotti häntä myöskin vastaanottamaan tuon pahankurisen lapsen, jotta hän kärsivällisyydellä ja rohkeudella koettaisi jalostuttaa tuota pientä »villisorsaparkaa», mutta toiselta puolen tuntui opettajasta kuin rikokselle muita oppilaita kohtaan, että heidän keskuuteensa tuotiin ilkiö, joka kentiesi esimerkillään turmelisi koko hengen koulussa. Hän neuvotteli koulujohtokunnan kanssa, kaikki tunsivat pojan paheet, mutta kukaan ei tahtonut loukata arvossa pidettyä lautamiestä.
Vihdoin tarkan harkitsemisen jälkeen päätti Rautio koetteeksi ottaa vastaan uuden oppilaan, minkä tarkan vartioimisen hän teki itselleen kalliiksi velvollisuudeksi. Tulos tästä kaikesta oli vastoin kaikkea luuloa mitä parahin.
Millä keinoin opettaja onnistui herättämään pojan kunnian tunteen oli ja jäi arvoitukseksi kaikille, jotka eivät innokkaan nuoren opettajan tavoin olleet ottaneet tehtäväkseen tutkia poikaluonteen juovikasta liitosta. Siinä kylliksi, Anton Vikströmistä tuli ajan ollen koulun siivoin oppilas, joka oli jo opettajaansa lujasti kiintynyt.
Tämä pojan täydellinen muuttuminen tuntui isästä alussa ihan uskottomalta, niin ettei hän siihen luottanut, mutta kun aika kului edelleen, niin huomasi lautamies, että se ainakin oli totta. Hän oli jäykkä mies, jonka oli vaikea luopua juurtuneesta vakuutuksesta, mutta hänen luonteensa oli kuitenkin pohjaltaan rehellinen ja oli jalokin; viipyi kauan, ennenkuin hän voi tunnustaa vääryytensä, jota hän oli tehnyt opettajaa kohtaan, mutta kun hän sen kerran huomasi, niin vaati myöskin hänen oikeudentuntonsa, että hän tekisi tämän anteeksipyynnön ja niin sitten tuo ylpeä suurtalollinen — muuan noita vapaan maanviljelijän muhkeita perikuvia — meni eräänä päivänä Raution luo ja lausui muutamin yksinkertaisin sanoin kiitollisuutensa sekä katumuksensa. Se oli suuri tunnustus, suurempi kuin opettaja koskaan oli voinut odottaakaan, ja sovinnollisella avomielisyydellä ojensi Rautio entiselle vastustajalleen kätensä. Tästä hetkestä, sen tiesi hän, oli lautamies Vikström koulun ystävä. Monet kerrat sitten istuivat he kahden, vakaasti keskustellen ja samalla kuin Rautio kunnioituksella kuunteli, kun isäntä vapaasti jutteli mielipiteistään, peritystä vanhoilisuudestaan, niin antoi hän tyyneellä, helpostikäsitettävällä tavalla toiselle selvän kuvan uusista ihmisystävällisistä aatteista, joilla monessa tapauksessa oli kasvattava merkitys. Kumpainenkin oppi paremmin arvostelemaan ja ymmärtämään toisiaan ja Rautio sai tietämättään lautamiehestä ihailijan ja ystävän elinajakseen, samalla kun hän puolestaan antoi tälle koko kunnioituksensa. Tämä suhde samoinkuin hänen työskentelynsä nuorten kesken, vaikutti hyvittävästi hänen mieleensä.
Jos Elli Vinter luuli Rautiossa näkevänsä vastaamattoman tai väärinymmärretyn rakkauden ihmishaamussa, niin pettyi hän ihan täydellisesti. Hänen ei myöskään tarvinnut pelätä niiden tunteiden uudistumista, jotka Rautio kerran oli ilmaissut hänelle, mitä hyvänsä Rautio ajattelikin, niin näytti se olevan kuin haudattuna syvälle hänen rintaansa ja koko hänen käytöksessä neiti Vieteriä kohtaan oli sama hyväntahtoisuus kuin ennenkin. Vaikka hän ei enää etsinyt hänen seuraansa, niin ei hän sitä karttanutkaan, ja ainoastaan omalla tarkkanäköisyydellään ja hienotunteisuudellaan Elli voi aavistaa, että löytyi juopa heidän välillään, mikä laajeni päivä päivältä.
Syyskuu oli tavattoman lauhkea tänä syksynä, oli kiduttavan kuiva ja tukalan painava ilma, ja vanhat ennustivat kauhistuttavaa loppua.
— Tulee varmaan ukkonen, arveli nuori opettajatar eräänä lauvantaina, kun Rautio ja hän yhdessä katselivat poikien voimistelunäytteitä, minulla on sellainen kauhu ukkosesta, että tulen aivan kipeäksi!
— Näyttää hieman uhkaavalle, vastasi Rautio ja katseli tutkien noita omituisia pilvimuodostuksia läntisellä taivaalla. Helle ja pitkällinen kuivuus hyvin usein päättyvät luonnon mylläkällä, mutta toivokaamme, että purkaus ei tule kovin raju.
Sunnuntai valkeni raskaana ja harmaan pilvisenä. Rautio oli aikonut kirkkoon, mutta Katrina makasi kuumeessa, eikä hän tahtonut jättää eukkoa yksin kotiin. Anderssonska taas oli jo edellisenä päivänä lähtenyt naapurikylään sukulaisiinsa ja odotettiin takaisin vasta sunnuntai-iltana.