— Niin luulen minäkin; pastori Ståhle on nykyään suurella innolla ryhtynyt kouluasiaan ja hänellä on innokkaana auttajana lautamies Vikström.
— Sepä on hauskaa, onko tuo kelpo Ståhle ehkä jo naimisissa?
— Ei, ei edes kihloissakaan, vastasi Elli ja punastui uudelleen; Rautio ei voinut tietää, että hän, Elli itse, kauan oli ollut pastorin hellimpien tunteiden esineenä, vaikka tämä oli saanut turhaan huokailla.
— Ja vanha Isola, miten hän jaksaa? kysyi Rautio taas.
— Niin, kyllä hän istuu yhtä mahtavana kuin ennenkin kuntakokouksissa, sanoi Elli hymyillen, mutta sukulaisuussuhteet uuden opettajan kanssa ovat saaneet hänen melkoisesti tasaantumaan; rähistään tosin vieläkin kuten ennenkin muutamista koulukysymyksistä, mutta »elämä on taistelua», te muistatte kai vanhan mielilauseeni? Kuollut tyyneys yksinään jättää kaikki paikoilleen.
Rautio hymyili. Elli oli entisensä, kun hän puhui ja innostui, aivan sama kuin ennenkin.
— Mitä opettajaan, herra Karlssoniin tulee, jatkoi hän, niin hän on rauhallisia, jotka mielipiteissään enemmän kuin puheillaan ja teoillaan vaikuttavat kansakouluasian hyväksi; muutoin kuleksii hän nyt naimisajatuksissa ja viettää häänsä syksyllä rovastinnan tyttären kanssa, joka on ollut rovastinnan luona nämät vuodet. Nyt luulen kertoneeni jotakuinkin tarkkaan henkilöistä ja asioista Honkalassa; korvaukseksi saatte te kertoa minulle jotain vanhasta Katrina-ystävästäni.
— Kiitos kysymästänne, eukko on jotensakin vöyre, vastasi hän, hän hoitaa myöskin kotona kanakartanoa, ja on kerrassaan hauska katsella häntä valtakunnassaan höyhenisten suosikkiensa ympäröimänä, jotka kaikki tuntevat erityisen nimensä.
— Ja äitinne, onko hän vielä reipas?
— On, Jumalan kiitos! Vaikka hän on kuudenkymmenen viiden vuoden, niin hänellä ei ole mitään vanhuuden vaivoja ja hän on vielä ohjaksissa, kuten ennenkin. Minulla on ollut koululupaa nämät kaksi vuotta, olen lueskellut, lisäsi hän matalammalla äänellä.