SOTA.
Näin unta, rimmit mulla, rytmit, säveleet ol' niinkuin parvi kiharpäiden lasten. Sua kukkassuitsin kiinni koittamaan ne ryntäsivät tahtoani vasten! Niin niiden kuului äänten kirkas kilahdus, kuin kultakellon laidasta ne helkkyi, ja nauru niinkuin aaltoin lekutus, ja silmissänsä tähtituli välkkyi.
Ne saivat sinut kiinni, julma karkuri, ja pienin heti polvellesi kiipi, arvellen aina raukka seisahtui,[6] mut rohkein suoraan sylihisi hiipi. 01' yksi niinkuin liekki, hellä hervas yks, joku hullunhurja, toinen kuolonkalvas, ken käissään kultapiiskaa heilutti, ja kenen kielen lemmentuska halvas.
Sua ahdisteli kerikonsa tosissaan ja kuumeisesti ympärilläs hyöri, se sotaa kävi pyhää mielestään kuin humalainen saaliinsa jo pyöri. Ja sotatanner pilaa kuuli, naurua, ja ilohuudot kaikui aivan huimat, pakanajumaloitten muinoisin niin pennut ulvoivat, ne turjat tuimat.
He sitoivat sun ruusuisilla köysillään.
Ja enää ettet turhiin lähtis sotiin,
sait maassa maaten pyhään vannoa.
Niin riemuiten luo emon sinut toivat kotiin!
RUUSUTARHA.
Suuttunut ystävä ikävissä mailla, saarnailet sinäkin pappien lailla. Tiedätkö, millä me leikimme vaan, lemmen ylpeimmät immet? Ruusuilla, ruusuilla, ruusuilla vaan. Metsät ja maat, rinteet ja rimmet ruusuja meidän kasvattaa. Antaa, tuhlata, lahjoittaa, repiä, sotkea, ryöstää pois aina meillä ruusuja ois! Omata ruusujen rannaton tarha siellä ei merkitse joka harha. Huumata kulkijan kurjankin mieltä. Sitenkin helkkää monta kieltä. Ruusujen yllä on tulta ja jäätä, milloin hyvää tai huonoa säätä, näkevät aamujen auringoita elävät iltoja aukioita Kuole ei ruusuni konsanaan, huolivat itse hoitoaan. Ruusuni, ruusuni sydänverikukkani. teitä en vaihtaisi kruunuihin pois!
JOULU-YÖSSÄ.
Missä mun on ystäväni, oli niin lähellä sydäntäni?
Katson ulos matalasta kalamökin ikkunasta. Valtava on taivon kaari, jäässä vanki meren lahti, rantamalla hylky hahti, kaukana luminen saari.