Ovat tuskani ylen suuret
yö unta ei silmiin tuo.
Ei kaivosta enää mistään
sydän virvoitusta juo.
Oli lempeni liian suuri,
minut poltti se poroksi.
Ei tuhkaan tuli tartu, —
en jaksa, armaani.
En jaksa työtä tehdä, en uskoa, rakastaa. Vain syliisi ehkä jaksan iäksi uinahtaa.
TAMMIKUUN AAMU.
Kosken yllä sumua vaan,[8] aamun taivaalla vaalea kajo. Pakkanen jäätää kyyneleen raukee öisten kiihkojen ajo.
Kunne käännyn ja katselen,
lunta ja jäätä silmäni kohtaa.
Ikkunarivistä tehtaiden
niinkuin jäätynyt valo hohtaa.
Kuin ei elämää, onnea ois, mikään syntiä, rikosta täällä. Haipuu pois kuin unta ois — totta on: vaellus ikijäällä.
Oi, sano kulta, etkö vois mua viedä kauas pois? Miss' aina ruusut kukkivat, sypressit seisoo varjoisat, oi, kaunis kultani, etkö vois mua viedä sinne pois?
Ja sano, kulta, etkö vois, mua siellä lempiä? kun rypäleet hohtaa kultana, tulikärpäset leijaa illalla, oi, etkö, rakkaani, mulle sois syysonnea myöhäistä?
Niin, jos mua rakastaisit vaan vois siirtyä vuoretkin! Kun on kuin auerta enkeli tekis taivaasta maahan sillaksi, jo helly, ainoa, rukoillaan, vois muuttua kumpikin.