Kohta mun piinatun ruumiini hennon
viimeinen kauneus haihtunut on.
Laudoilta löydätte linnun rennon
noustessa aamunne auringon.
Vielä on, vielä yhdestoista hetki,
vaatien sydämeni sykkii vaan!
Voimani kiihotan viimeisetki
kauniina hetken hehkumaan.
Yhdestoista hetki! Tule jo, tule,
— toisen mies, oma uskoton!
Sotke, revi, raasta, mutf syliisi sule
sun, sun kaikki, kaikki on.
Toisen mies, sun täytyy kerran tulla — poikaamme meidän katsomaan! Mun ole sitten, oikean vaimos! Mulla järkeä enää ei laisinkaan!
SINÄ.
Sinä olet sydänyöni arvoitus, veripunaisen päiväni palo. Sinun tähtesi eloni pilkkopimeni, tuli etäisten aamujen valo.
Olet outo hyvä kultani,
sydäntuskista, riemuista suurin,
olet vastakohta valheen ja totuuden,
ruman, kauniin ja perin juurin.
Tulit silloin neitsyen taivaaseen,
kuin hornan heittämä henki.
Kuin jumalanpoika kiehdoit mua
eessä pyhien henkienki.
Oli lempemme soittoa ihanaa,
se kaikui keväimen öissä,
kun tuliset orhit kiitivät,
oli taivaatkin päärlyvöissä.
Oli lempemme myrskyä raivoisaa
ja kuoleman veristä vihaa.
Petolinnut aavojen aarnioin
niin raastavat toistensa lihaa