Rauhaa sielussani kummeksuin olivien siimeksessä yksin kuljen. Unelmissa avoin onnin uinun,[3] tuhattuoksuin tulviessa silmät suljen.
Kun ne jälleen hiljaa aukasen,
todellisuus samaa on jo unta.
Orvieto valkoutujen
vöistä nousee tarun kuni valtakunta.
Ilman aallot tänne kannattaa
iltasoiton uomasta niin hartaan, vienon.[4]
Kohta polku tummat varjot saa,
kuun jo näen tuolla, kalvaan, hienon.
Varjoin takaa silloin sukeltaa unelmani täynnä lihaa, verta. Kerran tuska täyden mitan saa lempii kaksi onnellista kerta.
LEMMENVUOTEELLA.
Säteet kuun jo niin lempeästi puiston ruusuja suuteli, kun ma tohdin hellimmästi kädet kietoa vyöllesi.
Sisään aaltoili ihanasti
kukkain hekkuma-leyhkiä,
kun ma uinuin armaimmasti
oma onneni sylissä.
Liikahti tuuli sypressissä kuoleman puu kuin huoahti, kun jo armas väsyksissä unen helmoihin upposi.
PUUTARHASSA.
Oi ruusu, lilja, lemmikki, ja satakieli pieni, te ette koskaan käsitä kuin synkkä elontieni.