Tumma, tulinen, sametin pehmeä lehdiltään.
Sen tiesi, vanhaa jalostettua verta itämailta.
Ruusuni itämailta.
Tunnette kaihoni itämaille.
Ummistan vain silmäni ja mielikuvitukseni kosteassa, kuumassa yössä heti loikoilen jossain Persian, Indian helmoissa.
Melkein aistittavasti kaikki tunnen, kuulen, näen… kukkain tuoksun, satuisen, runsaan, uneen myrkyttävän tuoksun. Siellä täysmuotoiset, kaarevat ja silkoiset, käärmeenviisaat lapset yksitellen puiden alla liikkuvat. Kuuma tuuli kohisuttaa lehtiä, pyhän virran laine leiskahtaa … oi untelona noihin kuviini ijäksi uinuisin!
Ruusuni oli viesti sieltä. Sieltä öisistä ihanuuksista.
Kun sen kehrään äkisti satuin katsomaan, tulvahti sydämeeni melkein säpsähyttävä onnen aavistus, vapisevat käteni kostuivat, vereni vilkastuivat. Minulle tuli niin kiire, kuumeinen kiire jonnekin outoon, salaperäiseen, tummaan, ihanaan. Elämässä saattoi saavuttaa jotain.
Ruusu tuossa oli päämäärissään.
Täynnä lepäävää kauneutta, koskematon ja ylhäinen.