Sen täyteläiset purppurahuulet olivat kuin ylpeimmän immen, joka salli itsestään vain kuninkaiden nähdä suutelo-unia.
Voinko sen sanoa?
Ruusu oli minulle symbooli.
Symbooli siitä, miksi tahdoin sydämeni, rakkauteni.
Te ymmärrätte minut.
Kuinka, kuinka olin sen kaatanut!
Osoittaisivat minua tylpillä sormillaan, jos tietäisivät ruusuni lopun.
Mitä he välittäisivät traagillisuudesta siinä!
Kuinka he vaikenisivat hienotunteisesti ja ihmettelisivät.
Olin huolimaton, varomaton, hullu! — — hyvä jumala, ovathan ne vikoja!