Mutta he sanoisivat, että olin väsynyt, kyllästynyt, tunteeton. En viitsinyt enään hoitaa ruusuani. Ja ilkkuisivat alhaista ilkkuaan niinkuin aina, kun näkevät jotain hienoa värjöttävän sairaana, alakuloisena, riepuisena.
Tuossa nyt on sen musertunut kauneus marmoripöydällä. Heleätä verta valkealla pohjalla!
Sen lehtien lomasta kuuluu kuin viime uikutus…
Olinko mieletön, kun sen sotkin — — tämä on sietämätöntä.
Hillitsen itseni. Ummistan silmäni ja painan ruusun huulilleni…
Sen vielä täysin ihana tuoksu täyttää sieraimeni.
Se on kuin rakastava nainen, jonka särkynyttä sydäntä uskoton lemmitty uudestaan suutelee… hän kuolee, mutta suutelee kuollessaan.
Juovuta minut vielä kerran tuoksullasi, hengittää sinut tahtoisin sieluuni.
Ehjänä en enää sinua näe.
Kätken sinut, etsin somimman rasiani, iso-äidin lahjan, jonka kanteen on koverrettu onnen temppeli ja säilytän sinut syvällä, syvällä piilossa.