Mitä meistä tulee? Lantaa Venäjän loppumattomille pelloille. Senkötähden olemme syntyneet ja kasvaneet, että meidät tapettaisiin kolerankylväjinä jossakin Venäjän kaukaisessa syrjäkylässä tai että taomme vieraan kansan poikien päähän: ich bin, du bist, — taikkapa vaihteeksi: amo, amavi… Taikka niinkuin hän itse, joka oli tuomittu vihreäverkaisen pöydän ääressä muuttumaan osaksi säännöllisestä virkakoneistosta…
Ilman muuta yhteyttä kotimaahan kuin virolaiselle ylioppilasseuralle lähetetyt vuosimaksut.
Jotka muuten voi jättää lähettämättäkin.
Mutta Ants Raudjalan silmiin kohosi tällainen kuva:
Toisia on tuleva, meitä voimakkaampia, meitä vaatimattomampia, epä-itsekkäämpiä, jotka eivät halveksi mitään tointa, joka voi heidät kotimaahan kiinnittää. Jotka eivät kammoa siivoustyötä, ylöskäärityin hihoin, vaan jättävät jälkeläisilleen elonkorjuujuhlat ja karkelot kypsät rypäleet hiuksissa.
Kylväjiä on tuleva, kyntäjiä ilmestyvä, ei vaan niitä, jotka auransa takana astuvat ja siemenen mullan syliin heittävät, vaan jotka huutavat huutonsa tuuleen tai sydämiin, kuinka kullekin on suotu.