Ants sytytti tikulla piipun, isän myhäillessä tyytyväisenä.

"Älä sinä, poika, sentään niille hameväille siellä sisällä huoli hiiskahtaa, niillä on aina sydän kurkussa."

Ei, ei, — se jäisi heidän miesten välille koko asia.

Ants riisui mehiläistakkinsa ja muut varustuksensa penkille, sanoi toiste kokevansa mesikennot.

Hän lähti kävelemään.

Pääsyy oli, että hän tahtoi pois isän läheisyydestä, niin selvä ja varma tunne hänellä oli siitä, ettei isä kauan enää eläisi.

Se, mitä hän kerran oli pitänyt sulana mahdottomuutena, pyhyyden häväistyksenä, oli kuitenkin tapahtunut. Koti ei ollut entisellään. Isä oli vanhentunut ja murtunut, ja teräs hänessä oli hiljakseen pehmeäksi sulautunut.

Ants nousi läheiselle loivalle harjulle, jonka toinen rinne oli tuoksuvana apilaspeltona.

Kaukaa katseli häntä kolme kirkasta suonsilmää.

Se oli maisema, joka eroittamattomasti oli hänen sieluunsa piirtynyt, — etäisiä ja synkkiä kuusimetsiä, hentoa koivikkoa, matalia kukkuloita ja niitten välillä umpijärviä.