Mutta kovaksi onneksi sattui isä juuri sinä hetkenä sivulle katsahtamaan.
Hän hätkähti, kopahutti vaistomaisesti penkin laitaan yhä savuavan piippunysänsä ja kopeloi taskuaan sen sinne kiireesti kätkeäkseen. Mutta samalla hänelle kävi selväksi, että hänen salaisuutensa oli tullut ilmi, hän punastui, nousi häpeillen heikkouttaan, avuttomasti Antsia katsellen, odottaen moitteita ja ilmiantoa.
"Minä vaan vähän tässä, — öh — hm — vähän tässä…"
"Niin, niin, isä, — polta sinä vaan rauhassa, en minä usko, että se unettomuus siitä johtuu."
Ants sanoi sen nopeasti ja muuanne katsellen.
Isä ensin hämmentyi, mutta sitten yhtäkkiä kirkastui ja iski Antsille silmää:
"Etkö sinäkään sitä usko? — johan sitä silloin sanoin, että ei se siitä, vaikka lääkäri ei ottanut sitä uskoakseen, sitä piippua vaan hoki."
Ants vakuutti vielä kerran.
Isä kaivoi piippunsa takaisin.
"Tahdotko tulta, isä?"