Isän mielikuvien kävi aina siten, ne eivät jääneet yksinkertaisiksi, vaan monistuivat ja kasvoivat.
Kukkula, jolle Antsin isän virkatalo oli rakennettu, päättyi liepeillään vetiseen niittyyn, joka kumpuili lähteensilmiä. Niitty sakosi kaislikoksi, kaislikko aukesi suorantaiseksi järveksi.
Osaksi vedessä, osaksi kuivalla kasvoi pahkuraisia raitoja, joitten juuret mustina lonkeroina riippuivat ilmassa tai luikertelivat vedessä.
Ainoastaan yhdessä kohden pääsi jalan kastumatta järven rannalle, — siinä upposi heleä hietapohja suuren kiven kohdalla äkkisyvyydeksi.
Muuten oli pohja mustaa, mureata mutaa, ja mudassa kiinni kykki kymmenittäin, sadoittain suuria raakkuja, sivulta avautuvia kuin kukkarot.
Isä sanoi, että raakut olivat erakkoja, itseensä sulkeuneita ja hautoivat päivän näkemättöminä surua, kuten yksinäiset ihmiset, vaikka eivät jaksaneet mutaisesta olemuksestaan luoda helmiä, kuten meriraakut.
Mutta Ants oli uidessa käydessään rikkonut kivellä raakun ja arveli, että niitä ehkä voisi syöttää ankoille, niillä oli hyvin rasvainen sisus.
Isä käännähti, katseli Antsia, parransängen peittämä ylähuuli teetteli hymyä.
"Äitisi poika!" hän hymähti.
Antsin korva ei kuulostanut, oliko tämä moitetta vai kiitostako. Mutta se pahoitti häntä sittenkin, — hän olisi tahtonut olla isänsä poika.