Paljasrinteisellä kukkulalla oli hänen talonsa sija ollut, kun hän sen haltuunsa otti, — vereksiä kantoja vaan toinen toisensa vieressä törrötti äsken hakatun kuusimetsän jäljeltä.
Kaikki oli hän itse istuttanut, vasikkahaan vapisevat haavat, jotka kesän alussa kylvivät maan valkoista nöyhtää täyteen, kuin olisi paikalla lampaita keritty, — takapuutarhan hedelmäpuut, jotka olivat sattuneet liian tiheään ja nyt latvansa lehtikatokseksi yhdyttivät. Itse oli hän muokannut kasvilavat talon edustalla, joissa keväisin sipulien, porkkanoitten ja herneitten sirkkalehdet kurkistelivat. Kaksi hevoskastanjaa ulkopihan portin pielessä pudottivat syksyisin piikkipallonsa.
Isän ei kannattanut pitää renkiä eikä päivätyöläistä, itse he äidin ja pienen piikatytön kanssa tekivät tarvittavat työt. Isä oli kaikessa kuin kotonaan, heinänteossa, elonkorjuussa. Äiti sanoi isällä olevan siunatun käden, hänen ojansa juoksivat suorina kuin viivoitetut, hänen heinäaumojaan ei sade turmellut, eivätkä varikset syöneet tyhjiksi hänen kuhilaitaan.
Isän kesähuveihin kuului mehiläishoito talontakaisessa puutarhassa. Sattuma oli kerran tuonut parveillessa pakoon päässeen perheen hänen aitansa yli, hän oli pyytänyt sen kiinni ja pannut alun mehiläishoidolleen.
Ants ei jättänyt isää hetkeksikään. Isä muuttui tuiki tuntemattomaksi, kun puki ylleen mehiläishoitajan tamineet, valkoisen, karkean paidan, jonka hihat päättyivät nahkarukkasiin, ja valkean päähineen, josta silmille ulottui rautalankaverkko. Isä tuprutti käsilampusta mehiläisille kitkerää savua suut, silmät täyteen, saadakseen mesikennot haltuunsa.
Kun isä kieritti viskinkonetta, pisteli Ants vahalevyjä koneen kitaan ja katseli, kuinka mesi kultaisena ja venyvänä luikerteli koneen aukosta.
Puutarhan hedelmäpuitten kukkiessa pysyttelivät mehiläiset niitten ympärillä, niitten etsivä, hapuileva surina kiersi kukkia, vihdoin painui etsivä imupilli kukan hunajaiseen terään, hetkinen hiljaisuutta, täyttä nautintoon antaumista, — sitten taas sama aina täyttymätön, aina janoinen surr — surr.
Isä selitteli Antsille mehiläisten työjärjestystä.
"Työmehiläiset ovat tyhmiä, kun syöttävät kuhnureita", arveli Ants.
Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee. Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa piili, sisälsikö se heleätä hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, — senkin näki Jumala.