"Isä, kerro jotain, — mikä todella on ollut."
"Kaikki se on totta, — joka tavu."
"Vaikka, mutta kerro jotain sellaisista ihmisistä, niinkuin mekin."
Nyt tuli Vanhan Testamentin vuoro. Abraham, Isak ja Jakob vaelsivat vanhoina ja harmaapartaisina, he olivat syntymästään saakka olleet vanhoja ja kunnianarvoisia. Noak nakutteli arkkiaan, hän oli isän näköinen, hän teki arkkiinsa kaikenlaisia karsinoita eri eläimiä varten ja arkin lakeen ripusti häkin valkealle kyyhkysparille.
Ants tahtoi kuulla arkissa olleitten eläinten äänen. Isä ammui, haukkui, röhki, — kaikkein hauskinta oli, kun isä määki, rystösellään kurkunpäätä tärisyttäen. Hekku, talon koira, urahti ulkona, haukuntaa kuullessaan, Antsin ilo oli ylimmillään.
Bileamin aasista tuli puhe.
Ants selitti jyrkästi, ettei se ole totta.
"Se on totta, mutta siitä on pitkä aika", selitti isä.
Ants tyytyi siihen, ajan pituus laskeutui hämäryytenä hänen ja isän kertomien tapahtumain väliin, hämäryyden toisella puolen oli kaikki mahdollista, siellä olivat toiset lait voimassa kuin nykyään.
Kesäisin isä muuttui täydelleen talonpojaksi, — hänellä oli virkamaansa omassa hallussaan.