Ensin ei ullakolla eroittanut mitään, mutta kun silmä tottui, selkeni keskellä savupiipun valtava haahmo, jota pitkin pienet kalkkijyväset kierielivät. Seinämällä oli rivissä kymmenkunta mehiläispesää, pieniä, keltaisia taloja. Ne olivat talvehtimassa, ja kun rystösellä kopahutti, vastasi niistä uninen, kumea surina.
Äidin puolen miehenmitan korkuinen kapiokirstu oli peräseinällä, se loksahti lukkoon lystillä, maiskahtavalla tavalla. Se oli täynnään äidin kutomia, pitkiä, kirjavia vöitä, itsevärjätyistä, itsekehrätyistä langoista, kirjavasäärisiä sukkia ja kuviokutoisia kintaita, — kaikki äidin tyttö-ajan töitä.
Orsilla oli levällään kattopäreitä ja riippui hevosluokkia sekä kynttiläntekovehkeet.
Ants piiloutui savupiipun muurin taakse, mutta isä kopeloi hänet sieltä käsiinsä ja nosti istumaan vanhan mankelin kivien päälle.
Kun isä avasi pienen luukun, pistäytyi siitä sisään paljas omenapuun oksa.
"Sen puun minä istutin, kun sinä synnyit", sanoi isä ja kumartui samalla etsimään sepänkojeitaan.
Katolla kävelivät kottaraiset, jotka äsken olivat palanneet pesäpönttöihinsä.
Kun isä koulupoikien mentyä iltapäivin töitään näperteli, istui Ants vieressä ja oli tekevinään työtä hänkin, ompeli nahanpalasista pikkuruikkuisia kenkiä ja pani ne lestille tai nitoi pienen pieniä kirjoja, — niinkuin isä.
Isä kertoili raamatullisia tapahtumia. Isän mielikirjoja oli Vanha Testamentti ja Uudesta Testamentista Ilmestyskirja. Isä selitteli Ilmestyskirjaa omalla tavallaan. Kun hän alkoi puhua pedosta, tuli Antsin tukala olla, mutta isä sensijaan yhä enemmän ihastui, mitä hirveämmäksi pedon haahmo kohosi, innostui puhumaan korkealla, kaikuvalla äänellä.
Mutta Ants väsähti pian ja tahtoi kuulla muuta.