Kun isä toi kotiin uuden uutukaisen setelirahan ja näytti sitä äidille, ei äiti ensin vastannut mitään, vaan sävähti tulipunaiseksi, kuivasi sitten kätensä ja lähti isän jälkeen takakamariin. Ants raappi kynsillään jäätä tyhjän koulutuvan ikkunaruudusta.
Hän kuuli isän sanovan jotain hyvin lauhasti ja sovinnollisesi, sitten äidin kiivaasti ja ärtyneesti kuiskaavan.
Ja yhtäkkiä Ants kuuli selvästi äidin tiukan äänen.
"Että veisitkin mokomat kerjäläislantit takaisin… sen vaivaisen kymmenruplasen takiako nyt hankit luuvalon jalkoihisi, — viskaisit papille vasten silmiä, — että kehtaavatkin."
Mutta isän rauhallinen ja tyyni ääni keskeytti yhtäkkiä:
"Eikö mitä — kaippa minun työni ei sitten suuremman arvoinen ollutkaan. Ihka uusi raha — vasta painettu — tämän vuoden leima, — katso toki, Amalia."
Äiti tuli hetken päästä takaisin, silmät itkettyneinä; Ants ymmärsi, että isä oli päässyt voitolle, ja lakkasi ruutua raappimasta.
Isä piirteli hautaristeihin kirjoituksia, milloin mustalla, milloin valkoisella, joskus erinomaisissa tapauksissa kullalla. Antsia huvittivat varsinkin suuret kirjaimet, isä teki ne hyvin mutkikkaiksi ja kiehkuraisiksi, hänen kielensä kiertyi huulten välissä koko ajan sitä myöten kuin kirjainkin. Joskus määräsivät omaiset hautakirjoituksen, useimmiten kysyttiin isältä neuvoa. Isä rakasti pitkiä ja koreita kirjoituksia, kuten tällaisia: Tässä lepää Herransa rauhassa ja odottaa iloista ylösnousemusta…
Isä ei talossaan käsityöläisiä kysynyt eikä tarvinnut. Itse oli oma seppänsä, suutarinsa, kirjansitojansa, kaikessa yhtä kätevä. Joka työhön tarvittavat kojeet oli hänellä varalla, niitä hän säilytti ullakolla ja kävi tarpeen tullen noutamassa.
Ullakolle vei etehisen laesta aukko, johon päästiin tikapuitse. Antsin pienet vesisaappaat kiipesivät ketterästi isän raskaitten rauta-anturoitten jäljestä.