Illalla isä ilmestyi, vältti katsoa äitiin, mutta hääri koko ajan hänen ympärillään.
Vihdoin hän kysyi aivan tavalliseen tapaan:
"Amalia, missäs sinun kenkäsi ovat, — eikö ne tarvitsisi uusia puolipohjia?"
Isä otti esiin suutarinvehkeensä ja alkoi kiertää pikilankaa.
Mutta äiti ja Ants iskivät silmää: he tiesivät, ettei isä ollut voittanutkaan kahtasataa tuhatta ruplaa.
3.
Isä osasi kaikki ja tiesi kaikki.
Pari kertaa vuodessa tuotiin isän luo pieniä kuusikuisia lapsilylleröitä, jotka täyttivät koulutuvan kirkunallaan. Kun isä terävällä veitsellä niitä käsivarteen tuikkasi, parahtivat ne kahta kauheammin, mutta kun isä sitten kutitti niitä nenään ja leukaan liuhuparrallaan, nauroivat ne veitikat.
Yhteen aikaan, kun pappi sairasteli, kävi isä joka päivä vuoden mittaan kansliahuoneessa suureen suunnattomaan kirjaan kirjoittelemassa. Ants, joka muuten aina oli isän takin liepeissä, ei mennyt sinne mielellään mukaan, siellä oli kylmänkostea uho ja seinät kiilsivät harmaata märkyyttä, joka talvella vetäytyi valkeaan kuuraan. Isäkin siellä alinomaan nosteli ja muutteli jalkojaan, niitä vetäisi kuin veitsellä ja alkoi hiljakseen porottaa. Kotiin tultua pani isä äidin niitä väkiviinalla hieromaan, niitä kolotti, äiti sanoi sen tulevan kosteudesta.
Mutta kun pappi parani, sai isä palkkiokseen kymmenen ruplaa.