Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuin parhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuu vasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.
Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, on kiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuin puoliunessa vihreässä äänettömyydessä.
Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolme järveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaan vaihtelevat.
Umpijärvet ja suot, — ne antavat maisemalle leimansa.
Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa. Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenä naavakuusten juurilla, — kukkaisilla niityillä se pursuu salaisena pohjavetenä mättäiden välitse.
Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä, päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.
Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin ja pitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissa kotoa, virantoimituksessaan kirkossa.
Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt, Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaan ja meni.
Mutta vasta kirkolle päästyä suoristui miehen häiriintynyt ryhti.
Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, mutta työkömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi, huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.