Mutta äiti punastui ja puraisi huultaan.

"Vai isä —", hän venytteli ja katsoi poispäin.

Ants oli kiitollinen äidille, ettei äiti sanallakaan moittinut isää, se olisi ollut sietämätöntä.

Mutta hän tunsi vaistomaisesti, että äiti sisimmässään arvosteli isää, ja se havainto, että isää ylipäänsä taisi arvostella ja olla jostakin erimieltä hänen kanssaan, oli Antsille ihan uutta.

Kiirastorstaina Ants tuli aamulla varhain keittiöön, — uudet pyhähousut polvesta rikki.

Äidin silmät alkoivat pahaa ennustavasti mustua.

"Missä olet käynyt?" tuli tiukasti.

Yhtäkkiä äiti pysähtyi aivan Antsin eteen, käsiään yhteen lyöden.

"Herrainen aika, — ethän vaan variksen pesällä?"

Ants ja äiti seisoivat silmätysten, Antsissa kuohui, hän odotti ja odotti, — jos nyt äiti kysyy: löysitkö jotain? — silloin hän, — silloin hän…