Ants meni ulos kiviportaille, joitten kynnyksessä oli kolo kissaa varten. Nytkin se lipotti siitä lypsylämmintä maitoa, kutistaen silmäteränsä mustiksi raoiksi.
Antsin silmät olivat yhtäkkiä auenneet. Äitiä oli kaikkialla, hienosti hiekoitetussa tienpyörylässä, kiiltäväksi hangatussa ovenrivassa, hänen omissa huolellisesti paikatuissa vaatteissaan, kissan kylläisessä kehruussa, — kaikkialla oli hituinen äitiä.
Ants alkoi tarkastaa äitiä tahtomattaan, verrata häntä isään. Ihmiset kohtelivat ihan erilailla isää ja äitiä. Isän kintereillä juoksivat kylän tanhuilla lapset, hän pysähtyi kysymään heidän nimiään, — ventovieraskin kysyi yli hänen kynnyksensä astuessaan: onko pappa kotona? Ei kukaan peljännyt isää, kaikki avautuivat sydämellisiksi ja luonnollisiksi hänen seurassaan, puhuivat tyhmyyksiä ja joutavia ja katsoivat samalla luottavasti isään: tämänhän minä saan anteeksi, eikö niin!
Kun äiti astui sisään, suoristuivat kaikki tuoleillaan, vaimot kohensivat helmojaan, miehet kaulahuivejaan. Äiti puhui hyvin ystävällisesti, mutta koko ajan tuntui, kuinka kovasti hän koetti, ja kuinka hän koko ajan ajatteli: puhunkohan minä vaan nyt tarpeeksi ystävällisesti? Kaikki koettivat sanoa jotain erityisen punnittua ja painavaa, jokapäiväisyydestä poikkeavaa. Keskustelu ei sujunut, äiti sitoi yhä katkeavan säikeen jollakin uudella kysymyksellä. Kaikki tunsivat, kuinka äiti väsytti ja vaivasi itseään ollaksensa mahdollisimman kohtelias ja huomaavainen ja lukivat sen hänelle suureksi ansioksi, kunnioittivat häntä rajattomasti, — ja huoahtivat helpoituksesta päästyään pois, mitä pikemmin, sitä parempi.
Kerran Ants tuli äidin luo:
"Äiti, tiedätkö, kun kiirastorstaina kiipee variksen pesälle, niin löytää viisauden kiven."
Äiti ei edes naurahtanutkaan.
"Mitä tyhmää lorua se taas on?" hän kysyi.
"Kuka sinulle semmoisia on kertonut?" hän jatkoi, kun Ants itsepintaisesti vaikeni.
"Isä, —" sanoi Ants hyvin hiljaa ja katsoi rukoilevasti äitiin.