Ants tarttui häntä käsipuolesta.
"Katsokaappas nyt, muori, — painakaa polvenne kyykkyyn, — nyt katsokaa tuota pihlajaa, — sitten vetäkää siitä viiva, — noin, tuonne, — sieltä minä tulen."
"Mutta sittenhän sinä olet sen lukkarin Amalian poika!" sanoi vaimo yllätyksestä iloisena.
"Olen, — mutta mistä te sen tiedätte?"
"Siitä, että äitisi tuli kerran samalla tavalla juuri noin viivaa myöten ja sanoi, että paina polvesi kyykkyyn, — jumaliste, — eikös ottanut sekin tuon samaisen pihlajan merkiksi…"
Ants tuli mietteissään kotiin, etsi äitiä kaikkialta, tapasi hänet vihdoin ruokakammiosta voikonetta pyörittämästä, keltainen kermavaahto pursui koneen aukosta.
Ants kiersi äitiä, kulki hänen tuolinsa ympäri, kerran, — toisen.
Äiti tuli keittiöön, alkoi huuhtoa perunoita illalliseksi, Ants kumartui äidin eteen, katsoi alhaaltapäin äitiä tiukasti kasvoihin, — näin altapäin katsottuna näytti nenä terävämmältä ja suu suuremmalta.
"Mikä sinun on, poika?" kysyi äiti ihmeissään.
"Ei mikään, — tahdoin vaan nähdä, millainen sinä olet."