Mutta nyt tuli viimeinen kysymys, jota hän ei ollut odottanut.
"Äiti, — ehkä Jumalaakaan ei ole?"
Ennenkuin äiti ehti vastata, alkoi kaappikello lyödä, se hyrräsi joka lyönnin välillä ikäänkuin vauhtia saadakseen.
"Minä en kuullut, — sanoitko sinä jotain, äiti?"
Mutta äiti oli mennyt toiseen huoneeseen ja itki, — tämä kaikki oli hänen syytään.
Kun äiti jo oli pannut maata, huusi Ants hänet vielä kerran takaisin.
"Bileamin aasi ei puhunut, äiti, minä en sitä usko."
Siihen Ants nukkui.
Seuraavana aamuna tahtoi isä Antsin mukanaan kirkolle.
Ants vilkaisi äitiin ja sanoi luvanneensa mennä paimeneen naapurin poikien kanssa.