Kannon kaarnan alla alkoi liike, — muurahaiset juoksentelivat hengen hädässä, — niillä oli ollut pesänsä kuoren alla.
Ants aikoi niitä auttaa, mutta huomasi sen turhaksi ja lakkasi katsomasta kantoa.
Paimenpoika kävi tuontuostakin hätistelemässä lehmiä suon reunalta, leikkeli pitkiä pajunoksia ja punoi niistä koppaa.
Illempana selkeni taivas korkeaksi ja vaalahkoksi, mutta ei yhtäkään tähteä syttynyt sille, ei vaaleinta tähden varjoa. Nuoren kuusimetsän sahalaitaisen reunan takana kellersi taivas tulenkarvaisena.
Nousi valkoista usvaa, joka ojissa paksuna, villavana vyyhtinä vapisi.
Itikat inisivät, lyijynharmaan suojärven pinnalla sulkeutuivat lumpeet.
Ants oli monta päivää tavallista hiljaisempi ja pysytteli yksin.
Äidin ja hänen katseensa risteilivät, toisinaan tutkivasti, toisinaan täynnä keskinäistä ymmärtämystä.
Antsissa asusti uusi, outo lämpö äitiä kohtaan.
Mutta kun isä taas kerran äidin kuullen alkoi kehitellä mielikuviaan, ja siitä sukesi taas sellaista korkealentoista, niin Ants pelko sydämessä sivulta vilkaisi äitiin ja odotti, että äiti avaisi suunsa ja hävittäisi yhtäkkiä kaiken.
Mutta äiti istui yhteen nipistetyin huulin ja antoi isän puhua keskeyttämättä.