Ants tuli, aavistaen, mikä häntä odotti ja siihen edeltäpäin alistuen.
Isä tarttui häntä hartioista, kynnykselle pyöräytti ja leuvasta taaksepäin taivutti, painaen viivottimella itsepäistä tukkaa. "Kolme tuumaa!" — isä leikkasi veitsellä oven pihtipieleen pikkuisen loven, — entisten yläpuolelle. Siinä niitä oli yhtä monta kuin Antsilla vuosia, maasta matalasta asti.
"Ensi vuonna hipaisee poikkipieltä", myhäili isä.
Nyt alkoi kuulustelu.
"No, Ants poikani, — mitä koulussa kerrottiin siitäkin kirkkoisä
Augustinuksesta", tuli viattoman varovaisesti.
Isän vähäisenä, huolellisesti salattuna ylpeytenä oli tekeytyä niin tietämättömäksi kuin suinkin, kiertää Ants kysymyksillään kuin umpikujaan ja sitten tulla äkkiä omine tietoineen.
Ants etsi epätoivoisena muististaan niitä mureneita, mitä siihen mahdollisesti kirkkohistorian tunneilla oli tarttunut kirkkoisä Augustinuksesta.
Valitettavasti sitä ei ylen paljoa ollut, ja sekin vähä hänen täytyi penkoa kuin hämähäkin seittien ja tomun takaa.
Isä kuunteli, hymähti, nyökkäsi piippua tupruttaessaan päätään, pisti väliin jonkun vakuuttavan: jaa, jaa… joskus taas katsoi tiukasti poikaa, ettei se vaan pääsisi omiaan latelemaan.
Antsissa hämärsi tunto siitä, että hän ikäänkuin pettää isää.