Maria Rabe jäi yksin vastasyntyneen kanssa. Hänen kätensä lepäsivät vihreällä silkkipeitteellä, isot kädet, täynnä teerenpilkkuja. Ohuet, silkkikuituiset hiukset olivat kahdella pikkuruikkuisella palmikolla; venyneissä korvalehdissä entisten renkaitten arvet.
Saunakukkateen ja jodin haju taisteli jasmiinintuoksun kanssa.
Puutarhasta kuului Mirka Wrenskyn venäläisen imettäjän ja Sofia
Ivanovna Billerin äänet. Sitten alkoi hienokseen sataa, kaikki hiljeni,
kuului ainoastaan sateen ääni jasmiinipensaikosta.
Maria Rabe tunsi suurta heikkoutta, hän vaipui horroksesta toiseen. Mutta joka kerta hänen tuntoihinsa tullessaan ilmestyi sama ajatus, mikä oli häntä seurannut koko tämän hänen ensimmäisen ja myöhäisen raskautensa ajan.
Hän tunsi itsensä, ruumiinsa, sielunsa, koko olemuksensa vain ikäänkuin läpikulkupaikaksi jollekin vieraalle, mikä hänessä oli kasvanut, hänestä kuukausmääriä ravintonsa saanut ja nyt hänen ruumiinsa kautta elämästä osalliseksi pyrkinyt.
Hän oli antanut lapselle elämän, ei muuta. Kaikki muu oli vierasta, ei lihaa hänen lihastaan, eikä verta hänen verestään. Hän tunsi nyt jo vastasyntynyttä kohtaan samaa arkuutta, mikä häntä aina kesäisin kalvoi Hovissa Raben suvun parissa, Mummulin, Grosspapan, miehensä sisarten, veljien, kälyjen, lankojen ja sukulaisten keskellä.
Hän oli tosin synnyttänyt sen, mutta Mummuli oli oikeassa, kuten aina, — se oli alun alkaen oleva Rabe, oikea Rabe. Hovi oli ottava sen haltuunsa, omistava sen omakseen, riistävä sen häneltä, kuten se joka kesä otti häneltä hänen miehensä, poikapuolensa, yksin palvelijansakin.
Kaikki oli täynnä vierasta ja hänelle sisimmässään iäti vieraana pysyvääkin henkeä, huone, vuode, jasmiinit!
"O store, allsmäktige Herre Gud!" Maria Rabe rukoili, hänen kätensä liittyivät ristiin silkkipeitteelle. Vastasyntynyt sensijaan nukkui, tällä kertaa serkkunsa Mirka Wrenskyn kapaloissa, sinertävä nyrkki pyöreällä suullaan.
"Herre Gud, — Jesus, vår Frälsare, — älä anna tälle lapselle ajallista kauneutta, joka on kuin ruoho, mikä tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään ja vie synnin, kiusauksen ja kadotuksen teille. Anna hänen olla samanlainen kuin kaikki muut, — kuin kaikki muut…!"
Wilhelm Raben pojat ensimmäisestä avioliitosta, äskensyntyneen tyttölapsen velipuolet, olivat vihdoin saaneet vanhan Fataburin aikuiset leikkitykit pylväsportailla kuntoon.