Kuka tietää, mitä kerran tapahtuu? Ehkä jonakuna päivänä tuo toinen rupeaakin aivan itsenäiseksi, ei enää huoli kuvastella Katinkaa, vaan astuu ulos punaisista puitteista ja menee menojaan.
Ja oikea Katinka nyökäyttää merkitsevästi päätään toiselle Katinkalle. Tuo toinen, hän menee, minne Katinka ikinä ei pääse, hänelle ei ole olemassa seiniä, ovia, lukkoja eikä kattoja. Hän menee kuten savu, kuten tuuli.
Päivä paistaa. Katinkan kädet ovat tiukasti ristissä selän takana, — on varovaisinta niin. Sillä aivan hänen uteliaan tylppänenänsä edessä riippuu iso, lihava lehti, avoin kuten heleänvihreä viuhka, jonka läpi aurinko kuultaa. Lehti näyttää kuolleelta, elottomalta, se ei liiku kuten eläimet, eikä se myöskään ole lämmin koskea. Mutta kuitenkin se elää, se on aivan äsken putkahtanut kotelosta, joka vielä riippuu kuihtuneena sen tyvessä. Siinä risteilee viheriöitä suonia, kuten verisuonia Katinkan ranteessa.
Ja sitten… Katinka on saanut selville, että tämä paksu, hyvinvoipa lehti osaa tuntea kipua, mikä on paras todiste sen elävyydestä. Se ei tosin huuda, se on mykkä. Mutta se itkee. Se vuotaa verta, sillä on kyyneleet. Kun Katinka upottaa siihen kyntensä, niin herahtaa heti kirkas pisara, joka hyytyy tahmeaksi sokerinesteeksi.
"Kukkane itköö!" Anni sanoo.
Ja Katinka toistaa, paremmaksi vakuudeksi ääneen:
"Ei Katinka koske kukkaan, — kukka itkee."
Yhtäkaikki hänen hyppysiään kutiaa, hän tahtoisi välttämättä nähdä lehden itkevän.
Se riippuu hänen edessään houkuttelevana, täynnä hiljaista elämää. Katinkan mahdissa on saada se itkemään, vuotamaan verta, tuntemaan tuskaa ja kipua.
Lehti on liikkumaton ja kuollut, mutta Katinka tahtoo sen elävän.