Katinkan suhde Anniin vain on jollain käsittämättömällä tavalla toinen kuin muihin.
Siinä on jotain salaperäistä, selittämätöntä, mikä ei selviä kysyen eikä puhuen. Anni on ikäänkuin Katinkan erikoisomaisuutta talossa, aivan kuten ristikkosänky tai nelihyllyinen kaappi, jotka ovat vakituisesti vain häntä, Katinkaa, varten hankitut, joita ei muuten olisi olemassakaan. Aivan samoin on Annin laita, hänkin on olemassa vain Katinkaa varten, hänen takiansa, — Anni semmoisenaan, ilman Katinkaa, olisi sula mahdottomuus.
Tästä Annin erikoisasemasta seuraa kaikenlaisia oikeuksia, joita ei Katinka myöntäisi vapaaehtoisesti kellekään muulle maailmassa. Anni voi tuittupäissään sättiä Katinkaa penskaksi, räiskiväksi katajapensaaksi, mustalaisvekaraksi, tukistaa ja riuhtoa korvalehdistä, vieläpä lyödäkin, jolloin Katinka taas vuorostaan puree ja potkii vastaan minkä kerkiää. Mutta tästä kaikesta ei synny, kumma kyllä, mitään kaunaa heidän välilleen; hetken päästä on heidän kummankin kiukkunsa lauhtunut, he ovat yhtä helliä kuin tuonnoinkin, kavahtavat toistensa kaulaan, halaten niin että henki on mennä. Ikinä ei Katinka sallisi sentapaista kohtelua keittiö-Taavan tai ompelija-Iidan taholta.
Katinkalla on hämärä tunto siitä, että Anni jo varhaisista ajoista on ollut häntä lähellä. Kuinka varhaisista, sitä ei voi tarkalleen tietää. Mutta niitten täytyy varmasti olla hyvin aikaisia. Oli olemassa ikäänkuin joukko hyvin, hyvin varhaisia tuntoja, sanoin sanomattomia muistoja, pikemmin ruumiiseen kuin sieluun pysähtyneitä, mitkä liittivät hänet Anniin, — lämmön, mieluisan unen, kylläisyyden tuntoja. Annista oli kerran lähtenyt lämpöä ja ravintoa: jonakin aivan aikaisena ikäkautena, mihin Katinkan tietoinen muisti ei ulotu, on hänessä ollut olemassa kaikki, mitä Katinka silloin elääkseen tarvitsi. Nämä ajat olivat tosin ohitse. Mutta nuo varhaiset, mieluisat tunnot olivat yhtyneet: niistä oli tihentynyt ehdottoman turvallisuuden tunto. Se uhosi Annista yhä kaikkien muitten hämärien muistojen ohella.
Eräänä päivänä Katinka sai jostakin tietoonsa, ties mitä teitä, että imettäjällä aina piti olla lapsi. Tämä tieto vaikutti suorastaan mullistavasti hänen mielikuvitukseensa; hän teki siitä heti tarpeelliset johtopäätökset. Asia oli päivänselvä: Anni oli ollut hänen imettäjänsä, siis täytyi hänellä olla lapsikin. Mutta siinäpä nousikin mutka, Katinka ei ollut milloinkaan kuullut Annin lapsesta hiiskahdustakaan, vielä vähemmin sitä nähnyt. Kukaan ei ollut edes maininnut sitä, ei Anni itse eikä muut; sen olemassaolo oli arvoituksellinen, lievimmin sanoen epäilyksenalainen.
Illalla, kun Anni tapansa mukaan veti alas kaihtimet ja peitteli Katinkan vuoteeseen, Katinka, peite leukaan saakka vedettynä, katseli tiukasti Annia.
Hänen ajatuksensa sukelsi luoja ties mitä umpivesiä ja pulpahti äkkiarvaamatta pinnalle kuin kupla.
"Anni, — mikä se on, rintaveli?"
"Mikä rintaveli?" kysyi Anni, pahaa aavistamatta.
"Se on sellainen veli, joka ei ole oikea veli, mutta ei velipuolikaan, — joka on saanut samaa rintaa", toimitti Katinka.