Anni pisteli harvakseen hiusneulansa hampaitten väliin, kiertääkseen uudestaan niskanutturansa ja ikäänkuin kootakseen aikaa vastaukseen.
Ja neulat yhä hampaissa hän sanoi, joka ässää sihistäen:
"Kuulkaas tuot' penskaa, mitä se haasteloo… Vai viel'…"
Katinka, pää pieluksella, katseli alhaalta ylöspäin Annin tukevaa, pyöristyvää leukaa, joka sekin, ties miksi, oli täynnä samaa turvallisuuden tuntoa, mitä tiiviit, kiiltävät hampaat ja pehmeä, korkea povi.
"Se sinun lapsesi on minun rintaveljeni", hän selitti hellittämättömän totisena ja yhä Annia alhaalta ylöspäin katsellen.
Annin vereville kasvoille nousi puna aina hiusmartoa myöten.
"Mikä laps' —? Jumala varjelkoon!…"
Hän aikoi nousta, mutta Katinka kieppui samalla hänen kaulassaan.
"Sinä olet ollut minun imettäjäni. Ei voi imettää, jollei ole ollut lasta."
Anni kiemurteli ja hytki.