"Kasso mokomaaki, mitä o' oppint! Vai laps… Päästät sie siin paikass' miu hiuksein irt', kärkäsrouva, muutama!"
Mutta Katinka oli kiinni kuin takiainen.
"Se onkin se rintaveli. Se on minun veljeni", hän selitti. "Missä se nyt on, Annushka?"
Anni oli tummanpunainen, tukehtumaisillaan. Hän riuhtaisihe yhdellä tempauksella irti, niin että Katinka paiskautui patjalle, ja sihahti hampaittensa välistä:
"Se kuol'. Tul' kipiäks ja kuol'. Kuol' ja kuopattii."
Katinka ei saanut selville, oliko Anni hämillään vaiko todenteolla vihapäissään, eikä myöskään, oliko hänen hytkimisensä itkua vai naurua. Mutta Anni ei kääntynyt enää päin. Selkä Katinkaan hän askarteli huoneessa ja puhalsi sammuksiin lampun.
Pimeässä maaten Katinka yhä ajatteli tuota tuntematonta rintaveljeä. Oli merkillistä, että oli ollut olemassa joku, jolla oli yhtä suuri oikeus Anniin kuin Katinkalla. Salaisuus oli kuin aivan lähellä, laukeamaisillaan, mutta ei sentään lauennut. Päinvastoin, kaikki kävi vielä entistäkin sekavammaksi. Hän ei käsittänyt enää mitään kaikesta. Miksi oli rintaveljen täytynyt kuolla, kun sitävastoin hän, Katinka, oli jäänyt eloon? Siitä oli tuiki mahdotonta päästä selville.
Hämäriä, syviä tuntoja nousee, aavistuksia, siinä missä aikuisilla on ajatuksia. Syytön syyllisyyden tunto, joka toistuu halki elämän, kaiken olevaisen kasvaessa toisten kadosta ja kuolemasta, kuten silloin kun piispansaarelaisen pikkupojan oli pakko luovuttaa luonnonsuoma osuutensa elämästä Katinka Rabelle, ventovieraalle.
6.
Katinka on kävelyllä äitinsä kanssa. Heidän tiensä vie hyvin usein lyhyelle poikkikadulle, jossa kolmen, neljän korkean kivimuurin puristuksessa on ruskea, yksikerroksinen puutalo. Se on ollut Ananias Blomin oma ja äidin syntymäkoti. He poikkeavat joskus talon pihallekin, joka on syvällä kuin kaivossa, noen ja tahman laskeutuessa viereisten talojen savupiipuista armotta sen kolmelle sireenille ja ainoalle vaahteralle. Siellä on punaisia puuvajoja ja aittoja, joitten ovet kerran ovat olleet mustiksi maalatut, ja joitten katoilla kasvaa vihreäsamettista sammalta ja korsia. Isot, säikkyneet rotat livahtavat piiloon niitten alle. Kadunpuolisen rakennuksen katolle vie mustat, lahonneet palotikapuut. Katinka kiikkui tikapuissa ja ajeli kulkukissoja, äiti sensijaan viivytteli, ikäänkuin ei olisi malttanut poistua pihamaalta, hän pälyili ikkunoihin, tirkisteli palosolaankin ja istui vihdoin portaille. Hän oli liikutettu ja risti käsiään. Poismennessä hän taas sadannen kerran kertoi ajasta, jolloin koko poikkikatu oli ollut täynnä samanlaisia matalia taloja. Hän pelkäsi, että viimeisenkin pikkutalon vuoro oli tuleva. Se kuului häviävään kaupunkiin, sen purkaminen oli vain ajankysymys.