Katinkalla ei ollut enoja eikä tätejä äidin puolelta eikä liioin mummoja ja vaareja. Ne olivat aikaa sitten kuolleet kaikki tyynni ja muuttaneet ruskeasta puutalostaan poikkikadun varrelta vanhalle hautuumaalle. Äiti kyllä joskus kertoili heistä yksinkertaisia tarinoita, harmaita ja kiillottomia, kuten hautakivetkin, joitten alla kaikki varhain edesmenneet pikku enot ja tädit lepäsivät. Ne kuvailivat aivan arkista elämää, jommoista kaikkialla joka päivä sai nähdä, eikä niissä koskaan ollut ihmeitä eikä satuja, kuten Sokian-Marin kertomissa Raben tai Fataburin sukutarinoissa, jolloin selkäpiitä suloisesti karmi. Ne olivat kertomuksia elättilinnuista, kesystä rotasta ja taudintapauksista, varsinkin taudintapauksista. Sillä merkillistä oli, ettei yksikään koko pikkutalon poikueesta ollut päässyt täysi-ikäiseksi, paitsi äiti, vaikka heitä oli ollut niin monta. He olivat muuten olleet perin tavallisia pikku tyttöjä ja poikia, paitsi että heillä aina oli huono onni matkassa. Aina heidän kävi hullusti. Milloin he kiipesivät kotipihallaan maalaisrattaille, joitten istuinlauta sattui olemaan irti, ikäänkuin siltä varalta, että pikkueno tekisi kuperkeikan ja taittaisi selkänsä. Tai joutuivat he hikipäissään juomaan jääkylmää vettä ja taaskin niin perin huonolla onnella, että saivat keuhkotulehduksen, kun muut korkeintaan olisivat saaneet nuhaa. Heitä oli ollut kokonaista seitsemän, mutta mitä se nyt hyödytti! Nyt he olivat vain seitsemän harmaata kiveä hautuumaalla.
Eräänä päivänä Katinka näki äidin itkeskelevän: pikku talo oli myyty uudelle omistajalle, joka aikoi rakentaa sen sijalle uuden, ison kivimuurin. Pikku talo oli määrätty revittäväksi, sitä ei kohta ollut enää. Armotta oli niin käyvä. Ja äiti kulki Katinkan kanssa ohi rakennuspaikan, joka oli eroitettu lankkuaidalla, ja toiselta puolen katua he yhdessä katselivat pystyynjäänyttä savutorvea ja revityitä seiniä, joitten välitse yhä vielä vilahteli vaahteran kitulias, kuolemaantuomittu runko. Siinä nyt oli Ananias Blomin talo! Vielä kerran he kulkivat ohitse, silloin oli jo päästy perustustöihin, porattiin kalliota, heidän oli kiirehdittävä ja aivan heidän takanaan kuului miesten sii — opp, — sii — opp! Se oli muuten viimeinen kerta, senjälkeen he jättivät ohikulkemisen. Päinvastoin, äiti alkoi karttaa koko katua, hän kiersi mieluummin kokonaisen korttelin, ettei tarvitsisi nähdä nelikerroksista kivimuuria, joka oli anastanut Ananias Blomin puutalon sijan.
Talvisin äiti aina sairasteli. Hän makasi viikkomääriä varjostimen takana eikä ylhäällä ollessaan syönyt muuta kuin kaurapuuroa.
Katinka katseli usein tätä äidin syöntiä, siinä oli hänen mielestään jotain niin perin alistuvaa. Äiti näytti syövän yksinomaan pakosta ja vastoin luontoaan; hitaasti, hyvin hitaasti hän reunasta aloittaen vuoleskeli lusikalla puuroa yhä pienemmiksi pyöriöiksi, aina ylt'ympäri kiertäen, kunnes vihdoin oli jäljellä vain pieni syvennys voilampareineen.
Ja syödessä oli äidillä aina otsassa murheelliset, kaarevat ryppynsä, jotka eivät ottaneet siliytyäkseen, eivät edes unessa.
Taikka sitten äidillä oli tapana kulkea edestakaisin salissa, peukalot pistettyinä kainaloihin ja kädet rinnoilla. Hän saattoi kävellä täten kokonaisen tunninkin ja hyräillä herkeämättä paria sanaa, kuten "pieni, rakas Katinka", loppumattomiin. Mutta joskus hän hyräili kaikenlaisia muita asioita, kuten "minun pitää mennä puotiin", tai "isä tarvitsee uuden takin", ja niin poispäin. Useimmiten hän kuitenkin hymisi ruotsalaisten hengellisten laulujen katkelmia, sillä äiti puhui aina ruotsia Jumalansa, tilikirjansa ja itsensä kanssa. "Store Gud, allsmäktige Gud, — kära, lilla Katinka."
Mutta Katinka ei jostain syystä olisi tahtonut, että äiti näin olisi edestakaisin kävellyt, kädet rinnoilla ja peukalot kainalossa. Setä Kolja Wrensky, jota Katinka korean univormun takia nimitti keisariksi, sai kylläkin pitää peukalot liivin kainaloissa ja kävellä. Mutta äiti, — äiti ei olisi saanut.
Vasta kevättalvesta äiti säännöllisesti alkoi virkistyä. Oli kuin olisi hänellä ollut juuret, kuten kasveilla, jotka tunsivat maan heräävän lämmön. Hän rakasti valoa, vaistomaisesti kuten kukat ja hyönteiset; hänellä oli talvihorroksensa kuten niilläkin.
Äidillä oli usein huolia, — alati oli hänellä liian vähän rahaa. Grosspapa tosin lähetti tuontuostakin "neljänneksen". Katinka ei tarkoin tietänyt, mitä tämä neljännes oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli aina sen saavuttua taas rahaa talossa. Siitä huolimatta Katinka kuuli äidin alituisesti viereisessä huoneessa ruotsiksi laskevan rahoja ja huokailevan. Ja hän kuuli usein pientä kiivasta sananvaihtoa isän ja äidin välillä, josta oli sen verran ymmärtävinään, että isä antoi rahoja sinne tänne kaikenlaisille vieraille ihmisille, ja äiti moitti häntä siitä.
Mutta eräänä päivänä Katinkan sydän oli ihan seisahtua: hän kuuli selvästi, kuinka äiti ilmoitti isälle rahojen olevan lopussa!