Rahat lopussa! Se oli jotain käsittämätöntä, kauheata, vihoviimeistä, maailman loppu. Se merkitsi, että ruoka oli lopussa, vaatteet lopussa, lyhyesti, kaikki lopussa. Katinka saisi mennä kerjäämään kuten Anttipohvin lapset, joille Taava antoi kylmiä perunoita ja luita kuten Pontulle ja Dianalle.
Katinkan säikkyneisiin silmiin kohosi Anttipohvin talo, johon ei itse poliisikaan rohjennut mennä. Ei itse poliisikaan! Se oli kuin suuri harmaa vaapsahaispesä, josta lensi ulos voroja, ryöväreitä, piruja, noitia, kerjäläisiä ja juopuneita.
Ja nyt tulisi Katinkastakin samanlainen kuin Anttipohvin lapset!
Äärimmäisessä hädässä Katinka juoksutti äidille kuusi kiiltävää markan rahaansa. Hänen oli äitiä niin surku, että sydän läpätti. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei äiti kuitenkaan ottanut vastaan rahoja: maailman loppu ei siis vielä ollutkaan käsissä!
Katinka itse tuotti äidille enimmät huolet. Varsinainen voimainmittely heidän välillään tapahtui jo Katinkan varhaisessa lapsuudessa; senjälkeen oli heidän voimasuhteensa selvä.
Äiti oli tehnyt heikkoja yrityksiä säilyttääkseen Katinkan suhteen sen ylemmyyden, jota hänellä ei ollut ei isään, ei veljiin eikä edes palvelijoihin nähden. Hän oli jo kauan tuumiskellut Katinkan äksyyttä ja rajuutta, kaikkea räiskähtelevää Katinkan olemuksessa, mikä täytti hänet pelolla. Ja hän oli itsekseen oman tuumiskelunsa tuloksena ja kaikkien kasvatusopillisten kirjojen tukemana, joita hän ahkerasti lueskeli, johtunut päätökseen, että se oli murrettava, tavalla tai toisella.
Tämä lapsi, hänen ainoansa, syntynyt nuoruuden kukoistuksen jo mentyä, myöhäisen ja odottamattoman rakkauden hedelmänä, peloitti häntä toisinaan. Hän istui ja katseli lasta, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän ei tietänyt, miten sitä kohdella. Kirjat käskivät toista, sydän, heikko, altis sydän toista.
Lapsessa oli kuin monta eri luontoa. Katinka ei milloinkaan valehdellut, hän oli tosi sormenpäihinsä asti, hänen oikeudentajuntansa oli aivan erinomaisen herkkä. Oli hetkiä, jolloin hän oli edessä niin läpikuultavan selkeänä, että olisi luullut näkevänsä hänet yhdellä katseella pohjia myöten. Mutta samassa tuokiossa oli kaikki selkeys sekaisin, kuohui esiin kuin mustia muria, ja lapsen luonnossa nousi vastaan kuin seinä.
Äiti oli ymmällä. Kaikki viisaat kirjat, joista hän vuosikausia oli etsinyt johdatusta, osoittautuivat tehottomiksi.
Sattui aivan vähäpätöinen tilaisuus, jokin turhanpäiväisyys, joutava pikkuseikka, jota ei kumpainenkaan, ei äiti eikä Katinka jäljestäpäin enää kyennyt muistamaan.