Mutta tällä kertaa paisui siitä koko näytelmä.
Äiti oli kaikesta lauhkeudestaan huolimatta äkkipikainen, kuten ovat usein heikommuutensa tuntevat olennot: jostakin syystä hän alkoi lyödä Katinkaa.
Ja lyötyään hän aina veti henkeä ja taas kysyi: "Totteletkos nyt — totteletkos?"
Katinka ei kaikeksi onnettomuudeksi päästänyt ääntäkään. Siitä äiti taas ärtyi ja löi edelleen; hän alkoi tuntea, että nyt oli tullut hetki, jolloin oli nujerrettava se, mikä häntä peloitti Katinkassa.
Rangaistuksen ankaruus ei ollut enää missään suhteessa rikkomukseen: kumpikin, sekä äiti että Katinka, näytti tyyten unohtaneen, mistä alkujaan oli kysymys, vaikka äiti lyödessään sitä koneellisesti hoki. Kysymys oli yksinomaan siitä, kuka lopullisesti oli pääsevä voitolle, äiti vai Katinka.
Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Katinka, joka tähän saakka oli kärsinyt äidin lyönnit tulipunaisena ja ääneti, sai yht'äkkiä kuin raivokohtauksen. Hän löi äitiä! Hän löi häntä silmittömän raivon vallassa!
Mitään sellaista ei äiti ikinä ollut nähnyt eikä pitänyt edes mahdollisena. Koko hänen kiihkonsa hävisi, hän istuutui tuolille ja katseli Katinkan metelöimistä, jossa kaikki pahat henget näyttivät päässeen valloilleen. Hän ymmärsi, haavoittaneensa ylenmääräisellä ankaruudellaan lapsen oikeustajuntaa, mutta kuitenkin… Oliko tuo hänen lapsensa — store Gud, — store Gud — hänen lapsensa, jonka hän itse oli maailmaan synnyttänyt, ja josta hän kuitenkin todenteolla niin vähän tiesi, — tuoko raivoava pikku hirviö! Mitä hän oli tehnyt, että Jumala näin häntä rankaisi… Hänen Katinkansa, — o Herre Gud, — hjälp oss — dina svaga, fattiga barn!
Hän tiesi hyvin, että olisi ollut jatkettava kuritusta. Kuka muu hyvänsä olisi sen tehnyt. Kaikki kirjat olisivat kuorossa sitä vaatineet.
Mutta Maria Rabe ei sitä tehnyt. Päinvastoin, tuolilla perin voipuneena istuessaan hän teki itselleen lupauksen, ettei enää milloinkaan löisi tätä lasta.
Niin ylenmäärin hän rakasti Katinkaa. Ja sitä paitsi, — hän pelkäsi hänen tähtensä.