7.
Isää Katinka näki oikeastaan harvoin. Isä oli alituisesti poissa kotoa tai istui työhuoneeseensa sulkeutuneena. Katinkalla oli jo varhain vaistomainen tunto siitä, että isässä ja hänen suhteessaan muihin, ulkopuolella oleviin ihmisiin, oli jotain erikoista. Oli olemassa laji ihmisiä, jotka eivät olleet yksinomaan itsensä eivätkä perheensä omia, vaan joihin suurella ja hyvin epämääräisellä kansa-nimisellä ihmisyhtymällä oli eittämätön omistusoikeus. Niitä olivat olleet nuo kolme, neljä parratonta ja parrakasta kipsiukkelia isän työhuoneen kirjakaappien päällä. Ja samaan ihmisluokkaan kuului isäkin. Katinka kuuli äidin alituisesti sanovan, että isä teki työtä kansan hyväksi. Katinkalla oli hyvin hämärä käsitys siitä, mitä kansa oikeastaan oli: hän ajatteli etupäässä vossikoita, rantajätkiä, Anttipohvin lapsia tai sitten Hovin alustalaisia ja Ahokkaan kyläläisiä. Kävi ilmi, että kansa yksitellen ajateltuna useimmiten merkitsi repaleisia, likaisia ja raskasta työtä tekeviä olentoja, mutta kokonaisuudessaan oli jotain erinomaisen korkeaa, ylevää ja juhlallista.
Kaikki isän oleskelut poissa kotoa, kokoukset, esitelmät, puheet ja kirjoittelemiset, — ne olivat työtä kansan hyväksi.
Joskus, ehkä kerran, pari vuodessa, isä pukeutui univormuun. Sitä säilytettiin erikoisessa kaapissa, raidin sisällä, kauluksen ja hihojen kultaompeleet hienoon silkkipaperiin käärittyinä. Katinka ei aluksi voinut ymmärtää, että isälläkin oli univormu. Univormuhan sai olla vain setä Kolja Wrenskyllä. Isän univormu oli hienointa sinistä verkaa, mikä hiveli kättä; hän oli siinä, miekka vyöllä, vielä pitemmän näköinen kuin tavallisesti, ja hänen rabelainen kurjenkaulansa, kultaompeleisen kauluksen puristuksessa, kannatti päätä, joka aina oli hieman kallellaan toiselle sivulle, kuten kaikkien Rabein.
Se oli juhla-isä, se, joka ei ollut Katinkan eikä äidin eikä veljien oma, vaan kansan.
Katinkan oma oli sensijaan se isä, jonka hän, silmät ummistaessa, parhaiten muisti aamuisessa asenteessa: kumartumassa pesumaljan ylitse, kasvojaan hangaten. Tässä isässä ei ollut mitään juhlallista, hänellä oli vain paita ja housut yllä, hän roiskutteli vettä ympärilleen, saippuoi korvansa, parta ja kulmakarvat märkinä, ja kasvot punoittaen kylmästä vedestä. Hän räpytteli lyhytnäköisiä silmiään, joihin oli pirskahtanut saippuaa, ja ripset olivat täynnä vettä ja yhteen liimaantuneet. Tämä isä oli veitikkamainen ja vallaton kuin poika, hän lennätteli saippuavaahtoa Katinkan päälle, otti vettä suuhunsa ja purskutteli sitä kuin suihkua: hän oli muka valaskala!
Tämä isä se myös osasi kukkua kuin käki, niin että kesäisin kukkui käet metsästä puutarhan suureen kuuseen ja siinä niitä sitten kukutteli, itse puun alla penkillä, käki puun latvassa, — kuin mitäkin kaksinlaulua! Ja hän oli ollut peloittaa kuolemansairaaksi vanha neitsy Caireniuksen, kukkumalla kerran huhtikuun iltana hänen asuntonsa pihalla, niin että neitsy seuraavana aamuna tuttavilleen huokaili jo kuolinhetkensä lähestyvän, kun käet huhtikuussa kukkuvat!
Tämä isä se myös joka syksy kävi metsällä Pontun ja Dianan kanssa ja palasi monipäiväisen retken jälkeen laukku täynnä verisiä jäniksiä tai teeriä, jotka heitti keittiön pöydälle. Äiti silloin aina kalpeni, ikäänkuin häntä äkkiä olisi kuvottanut. Hän seisoi ja tuijotti pöytään, murtuneita silmiä, hyytynyttä, mustanpuhuvaa verta, lintujen yhteensidottuja, nahkeita jalkoja, hän kärsi, olisi luullut hänen siihen paikkaan pyörtyvän. Hän ei sietänyt nähdä verta.
Katinkan mielipaikkoja oli isän työhuone. Hän pääsi sinne tosin vain, kun isä ei tehnyt työtä, vaan sohvalla istuen pani kahdella korttipakalla pasianssia, tuntikausia. Isän oli tapana panna kahta lajia, suurta laskupasianssia ja yhtätoista. Toinen onnistui aina, mutta kesti kauan, toinen tuskin milloinkaan. Isä oli ottanut pois silmälasinsa kirkkaan ruskeilta, lyhytnäköisiltä silmiltään; hän oli hajamielinen, mietti omia ajatuksiaan eikä kuullut Katinkan kysymyksiä. Mutta Katinka kykki sohvan nurkassa, hän katseli näitä kuninkaita ja kuningattaria, joilla oli kullakin kaksi päätä ja neljä kättä, mutta vain yksi vatsa eikä yhtään jalkaa!
Isän työhuoneen seinällä riippui äitivainajan kuva. Oli nimittäin olemassa paitsi äitiä vielä äitivainajakin. Äitivainaja oli ollut aikoinaan isän vaimo, aivankuin nyt vuorostaan äiti. Hän oli kuvassa nuori, suu iso ja pehmeä, silmät rakastavat, hellät, pää raskaan tukan painosta nuokuksissa. Katinka käsitti, että äitivainaja oli ollut hyvin kaunis, äitiä monta vertaa kauniimpi. Hän oli ollut niin pieni, että oli mahtunut kulkemaan isän ojennetun käsivarren alitse. Katinkan oli ikäänkuin mahdotonta antaa äitivainajalle oikeata asemaa talossa. Hän oli eroamattomasti siihen kuuluva, hän oli ennen ollut äidin sijalla, oli Katinkan isojen veljien äiti. Mutta kuitenkaan ei hänellä ollut mitään tekemistä tässä talossa. Ei ollut hänellä enää huonetta eikä sänkyä. Hänen korunsa, hänen hiusketjunsa, sormuksensa ja korallinsa oli lukittu isoon punaiseen rasiaan. Hän itse oli hautuumaalla riippujalavan alla. Katinkalla ei ollut häneen mitään suhdetta.