Niin tuli talvi, jolloin isä oli yksinomaan kotona, ei mennyt kokouksiin, ei puheita pitämään eikä tehnyt työtä kansan hyväksi. Se oli merkillinen ja murheellinen talvi. Isä ei pitkiin aikoihin tehnyt ylipäänsä mitään, sillä työksi ei toki käynyt sanominen sitä, että hän silloin tällöin otti jonkun kirjan hyllyltään, selaili ja pani taas tuskastuneen näköisenä pois. Pasianssia hän pani nyt iltakaudet, yhä vain samaa kahta lajia. Kuitenkaan hän ei näköjään ollut sairas, vaikka hän nousi myöhään ja iltaisin käveli salissa menemättä nukkumaan. Mutta hän oli perin ärtyinen, kaikkia muita paitsi Katinkaa kohtaan, eikä kestänyt kuulla vähintäkään melua; hän hyppäsi kohoksi ja raivostui, jos Anni sattui pudottamaan puusylyksen lattialle, ja ovikello täytyi hänen tähtensä kietoa puuvillaan.

Katinkaankin tarttui talossa vallitseva painostus. Hän istui isän työhuoneen nurkassa, — isä nukkui ja usein söikin nyt siellä, — ja katseli isää, tapansa mukaan tutkivasti: hän ei voinut käsittää, että isä oli sairas. Isähän söi ja joi, oli ylhäällä, kävi kävelemässä ja oli hyvä Katinkalle.

Isän ruskeat silmät, jotka olivat tottuneet silmälaseihin, näyttivät ilman niitä unisilta ja punoittavilta. Kun isä ei luullut kenenkään huomaavan, oli niissä äärimmäisen raukea ja kyllääntynyt ilme. Pasianssiakin isä näytti panevan aivan koneellisesti. Hän lakaisi kortit kokoon toisella kädellään ja sekoitti niitä tarpeettoman kauan. Jokin raskas ja tuskallinen ajatus nähtävästi hautui hänen aivoissaan.

Kuitenkaan Katinka ei pelännyt isää. Isä oli päinvastoin tänä talvena Katinkaa kohtaan aivan erikoisen hyvä ja lempeä. Niin, hän näytti suorastaan hakevan Katinkan seuraa ja hylkivän aikuisia. Kun he yhdessä Katinkan kanssa kulkivat kadulla, ja isä kaukaa näki jonkun tutun sedän tulevan, niin hän kiireesti tarttui Katinkaa kädestä ja kääntyi toisaalle.

He hakivat kävelyretkillään kaikkein hiljaisimmat ja yksinäisimmät kadut. He tekivät retkiä hautuumaalle, he kiersivät satamaa ja rantakatuja. He hakivat äitivainajan haudan ja pikku Blomien seitsemän kiveä. Haudat olivat vielä täynnä luomatonta lunta, ja he kahlasivat lumessa päästäkseen rautaristikkojen luo. Mutta uudelle hautuumaalle mennessä he kerran pysähtyivät sammaltuneen kiven eteen, joka oli ulkopuolella hautuumaan rajamuuria ja nähtävästi hoidoton, koska se oli pahasti kallistunut. Siinä ei ollut nimeä eikä vuosilukua, ainoastaan kulunut kirjoitus, jonka isä sanoi olevan latinaa. Isä käänsi sen itselleen ja Katinkalle, ja se kuului näin:

"Jumalat ovat salanneet ihmiseltä, kuinka suloista kuolema on, että he elää jaksaisivat!"

Ei muuta. Isän kasvoilla asusti tuska, ja hänen kätensä oli kostea ja hikinen. He menivät pois, ja Katinka piteli isää lujasti kädestä, hän oli taluttavinaan isää. He eivät koskaan enää palanneet tälle yksinäiselle haudalle.

Toisen kerran he joutuivat rantakallioille; satama heidän sivullaan oli täynnä jäätyneitä laivoja. Jää oli harmaata ja likaista. Isä pysähtyi ja alkoi tuijottaa jäiselle ulapalle, hänen silmiinsä syttyi ikävöivä siinto, hän ikäänkuin kokonaan unohti Katinkan. Katinka odotti, isä yhä vain tuijotti. Katinkaa alkoi oudosti peloittaa, hän alkoi nykiä isää käsipuolesta. "Isä, mitä sinä katsot, — isä?" — "Railoa, avovettä, — tuolla kaukana", vastasi isä. Ja todella, saarien ja karien takana siinti tummansininen juova, — se oli avovesi. Kun se kerran ulottuisi rantaan asti, olisi kevät.

He eivät enää puhuneet sanaakaan, vaan katsoivat molemmat. Kevät, avovesi, vapautus… He menivät yhtä äänettöminä kotiin, välttäen vilkasliikkeisiä katuja, syrjäisten kaupunginosien halki, missä vastaantulijat olivat vain työläisiä ja lapsia.

Mutta eräänä päivänä tuotiin isän huoneeseen kaikenlaisia perin hupaisia vehkeitä, jommoisia Katinka ei vielä koskaan ollut nähnyt, teräviä veitsiä, ruuveja ja puutelineitä, kirjavia papereita ja nahkaa. Isän koko huone muuttui kuin työverstaaksi. Isä heitti nyt päämäärättömät kävelynsä ja päättymättömät pasianssinsa ja alkoi sitoa kirjoja. Hän nitoi nuoralla lehdet yhteen, leikkasi pahvia ja liisteröi. Katinka asusti tästä lähtien tykkänään isän huoneessa, jossa nyt oli miellyttävä nahan ja kuuman liisterin haju. Hänkin sitoi kirjoja, kuten isä, parin tuuman mittaisia. Isä oli entistä iloisempi, hän viheltelikin joskus ja puhalsi metsästystorveensa, jolloin koirat keittiössä alkoivat hullunkurisesti huppelehtia ja pyrkiä ulos.