Ja niin tuli vähitellen uudelleen aika, jolloin isä taas taisi kirjoittaa kirjoja eikä niitä vain sitoa.
Eräänä kevättalvena oli kaupunkiin saapunut muuan hyvin kuuluisa mies, suuri ja iso kaikin puolin, sekä ruumiillisilta että muilta mittasuhteiltaan. Katinka, äidin kanssa keskikaupungilla ollessaan, näki hänen seisovan hotellin parvekkeella, jonne hän oli astunut kiittääkseen tervehdykselle saapuvia ylioppilaita. Hän kuului siis myös tuohon ihailtavaan ja suitsutettavaan ihmisluokkaan. Katinkan lapsenkatse mittasi yhdessä tuokiossa tämän ilmestyksen mahtavuuden, jossa kaikki, pystytukasta alkaen pyrki ylöspäin, kuten hänen kotimaansa tunturit, ja joka seisoi parvekkeella, turkki avoinna raa'assa kevätilmassa ja paljain päin. Kotona Katinka kuuli isän ja äidin teettelevän menoa tämän ison ja kuulun miehen puhetta kuuntelemaan. Katinka oli tottunut siihen, että isä oli iltasin poissa, siinä ei ollut mitään tavatonta, hän pani sinä iltana aikaisin maata ja oli juuri nukkumaisillaan, kun tapahtui jotain merkillistä.
Isä tuli yht'äkkiä yksin kotiin, ilman äitiä, aivan silminnähtävästi kiihdyksissä. Hän kulki läpi kaikkien huoneitten riisumatta päällysvaatteitaan. Vihdoin hän tuli keittiön viereiseen kapeaan huoneeseen, missä Katinka makasi, sanoi pariin kertaan "— A — ah, — a — ah", huomasi sitten Katinkan ja suuteli häntä. Hänen silmissään oli ihmeellinen säteily ja kiihko, ne loistivat, iskivät kipinöitä. Katinka katseli häntä ihmetellen.
Isä riisui päällystakkinsa ja joi vettä, suuret määrät. "Loppuiko puhe?" kysyi Katinka. "Ei vielä", vastasi isä, silmissä yhä sama loiste.
"Eikö äiti tullut?", kysyi Katinka.
Samalla kävi etehisen ovi, nähtävästi tuli äiti. Isän kasvoissa tapahtui samassa tuokiossa muutos, ne kovettuivat, valmiina vastarintaan. Äiti tuli sisään, huojuvaa käyntiänsä, hän ei sanonut muuta kuin hyvin hiljaisesti: "Voi, Wilhelm, — voi, Wilhelm!" Mutta isä, ikäänkuin olisi vain sitä odottanut, ponnahti heti pystyyn ja huusi, silmät säihkyen:
"Olisiko minun sitten pitänyt vaieta? Mitä? Ja antaa hänen häväistä rauhassa. Ei koskaan. Go ahead, — päistikkaa, — se on minun luontoni, Maria."
Äiti alkoi itkeä. He olivat poistuneet toiseen huoneeseen, mutta Katinka kuuli joka sanan vuoteeseensa, sillä isä ei kiivauksissaan koskaan malttanut hillitä ääntään; lapset, palvelijat, naapurit, kaikki saivat aina olla hänen mielenpurkauksiensa todistajina. Katinka makasi jännittyneenä, ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta pitäen sentään jo ennalta isän puolta, hyväksyen hänen tekonsa, mikä se lie ollutkin. Hän ihaili tällä hetkellä isää, rakasti häntä rajattomasti.
"Minä olisin tahtonut vajota maan alle, — en tiedä, miten kestin loppuun saakka. Kaikki katselivat minua, kun jäin siihen yksin paikoilleni, ja sinä menit."
Nyt vastasi isä, jo paljon leppoisammin: