"Maria, enhän voinut ajatella sinua sinä hetkenä. En ajatellut ylipäänsä mitään, toimin vain. Veri syöksyi päähäni, kun kuulin nuo sanat, minun täytyi. Sinä tietysti et kelpaa tällaisiin."
"Ja mitä tästä tulee", itki äiti.
"Ei mitään. Mitäpä siitä tulisi. Pikku ottelu lehdissä, mahdollisesti. Mutta minä olen merkinnyt kantani, puolustanut sitä, mitä pidän oikeana."
Seuraavana aamuna Katinka sai kuulla koko tapauksen. Kuuluisa, iso mies oli koko mahtavien keuhkojensa voimalla huutanut: alas papit! — ja silloin oli isä silmänräpäyksessä kimmahtanut pystyyn ja poistunut läpi täpötäyden salin.
Eikä isä kuitenkaan ollut itse pappi.
Päistikkaa, sanoi isä. Niin oli isä. Sellainen, juuri sellainen oli isä… Äiti sensijaan oli varova, kammoi pahennusta, tahtoi olla kuten muut. Mutta Katinka, hän tunsi sisimmässään, — hän, myöskin hän, voisi mennä, niinkuin isä, suin päin, päistikkaa, läpi seinän tai kylmän, vihamielisen ihmismuurin.
8.
Nämä muistot olivat kaikki talvituntuja. Isä ja äitikin kuuluivat niihin. Niitä oli vielä korkeat kiviportaat, kivetty pihamaa, ahtaat huoneet, jääjäkälät ikkunaruuduissa ja, tosi kyllä, joulun odotus, joka sitten, loppiaisen mentyä, vaihtui kesän odotukseksi. Talvelle ei voinut mitään, se tuli, tahtoipa tai ei, aivan kuten hilpeät kesäkärpäset yht'äkkiä herkesivät hyrräämästä ja päätään kihnuttamasta, jääden kellettämään sisäikkunoiden väliin. Mutta oikea elämä, se, minkä vuoksi maksoi vaivan elää, se kukki vain kesäisin Hovissa, jasmiinien, ukonhattujen ja tulikukkien kanssa.
Talvella sairastettiin. Oli kaikenlaisia tauteja, jotka pitivät ajojahtia lasten parissa, kunnes saivat saaliinsa: vesirokko, tuhkarokko, hinku, tulirokko. Niitä riitti, ihmeellistä kyllä, joka talveksi.
Eikä milloinkaan ollut kesästä kauempana kuin herätessään yöllä pimeässä, tuntemattomassa huoneessa, jossa ei muista ikinä olleensa. Ei edes tunnusta omakseen kapeaa, narisevaa puuvuodettaan. Kaikki on outoa ja vierasta, omat jäsenet, koko ruumis. Rinnalla on kuin kivipaasi, jonka paino yhä vain kasvaa. Joku nostaa sinne kiven toisensa jälestä, muurit kohoavat, — kokonaiset kivimuurit, isoja, monikerroksisia taloja, kirkkoja torneineen, linnoja, — kaikki tälle poloiselle, huohottavalle rinnalle. Ja nyt — nyt ruvetaan rakentamaan kokonaisia kaupunkeja…