Vihdoin viimein pääsee kauan yrittämäänsä ääneen, kipeään parahdukseen:
"Anni, Anni, — miksi ne rakentavat kaupunkeja minun päälleni?"
Läpi houreen, kaiken epätodellisen ja kauhistavan, kuuluu samassa jotain tuiki todellista, — Annin turvallinen, soiva ääni:
"Kuules tuot' penskaa, — vai kaupuntiloit'!"
On siis vielä jotain tuttua olemassa oudossa maailmassa! Tuntee sanomatonta huojennusta tämän tutun ja korkean äänen soinnusta, joka ikäänkuin uhmaa kaikkia painajaisia. Muurisepät herkeävät hetkeksi työstään. Tahtoisi tarttua tähän ääneen, ikäänkuin se olisi käsin koskettava, kavuta sitä myöten kuin pitkin lujaa köyttä.
Mutta yht'äkkiä kadottaakin sen käsistään ja kuuluviltaan, se hukkuu, kaikki himmenee, kuumat veriaallot ryntäävät päähän, rinta vain huohottaa tiedottomassa kamppailussa. Ja sydän lyö. Taistelu elämästä ja kuolemasta on alkanut.
Muurisepät ja kivimiehet saapuvat takaisin kantamuksineen, ne rakentavat taas herkeämättä.
Ympärillä on kaikki sumua, sankkaa, läpipääsemätöntä usvaa, josta vain hetkittäin sukeltaa jokin kuva, Annin turpeat, punakat kasvot ja pienet, harmaat silmät, yölampun sininen, pyöreä kupu ja tympeämakuinen riisivesi lasissa.
Kesken janoa kangastaa silmiin kokonainen meri punaista karpalomehua, raikasta, hapahkoa mehua… Jokin pitelee kiinni, ei pääse heittäytymään siihen… On kai yö… katulyhty palaa ikkunan pielessä.
Anni istuu kiikkutuolissa, yönuttu ja alushame yllä, jalassa harmaat villasukat, polven taipeessa kirjavat, kudotut sukkanauhat. Hänen päänsä nuokkuu edestakaisin.