Sitten on kaikki taas vain usvaa…
Eräänä päivänä on tavallisen kyömynenäisen lääkärin lisäksi vielä kaksi muuta, muuan yltä yleensä parroittunut, korvat ja sieraimetkin täynnä harmahtavia karvatupsuja, ja kolmas aivan kalju, pyylevä, isomahainen. Kaikki kolme koputtelevat vuorostaan Katinkaa, kierittävät häntä joka kyljelle ja supattavat keskenään käsittämättömiä, outoja sanoja.
Katinka katselee heitä raukein silmin, jotka näyttävät ihmettelevän jotain. Niitten ihmetys yhä kasvaa. Mutta kertaakaan eivät huulet taivu hymyyn, niitten totisuus on vankkumaton.
Karvatupsuinen koettaa saada Katinkaa nauramaan. Hän niiaa Katinkalle kuten tyttölapset, länkäsäärin.
Se on hyvin hullunkurista, mutta Katinkaa ei kuitenkaan naurata. Hyvin hämärästi hän on tuntevinaan, etteivät nuo niiaukset ollenkaan sovi tähän. Ne ovat typeriä, vaikka tarkoittaisivatkin hyvää. Hän on sairas, ja tuo iso, aikaihminen, karvainen lääkäri niiaa!
Lääkärien mentyä ilmestyy isä ovelle. Ja nyt tapahtui se, minkä vuoksi Katinka milloin hyvänsä olisi ollut valmis uudelleen kärsimään taudin vaivat.
Isällä on yllä lyhyt kotitakkinsa, parta tummanruskea, silmät punoittavat, ja hän hieroo nenäliinallaan silmälasejaan.
Isä ei puhuttele Katinkaa, ei edes tule vuoteenkaan ääreen, seisoo vain kynnyksellä ja viivyttelee. He ovat kahden huoneessa.
Tämä on koti-isä, Katinkan isä, ei tuo toinen, joka pitää puheita ja kirjoittaa kirjoja ja kuuluu kaikelle kansalle. Katinka rakastaa tällä hetkellä äärettömästi isää. Rakastaa niin että sydäntä pakahduttaa. Tahtoisi silittää isän nukkavierua kotitakkiakin.
Yht'äkkiä Katinka näkee, että isällä on kyyneleet silmissä.