Isä itkee… Ja hänen, Katinkan, takia.
Katinka on aivan selvä, hän tahtoisi puhua, mutta ei heikkoudeltaan saa sanaakaan sanotuksi. Ja kuitenkin, kummankin vaitiolosta huolimatta, tapahtuu jotain tavatonta paraikaa isän ja Katinkan välillä: Katinka lukee isän jok'ainoan ajatuksen, hän tietää, että isä pelkää hänen kuolevan, tulevan kannetuksi pois pienessä, valkeassa arkussa. Lääkärit ovat sen sanoneet isälle, tuokin karvatupsuinen, joka muka koetti saada Katinkaa nauramaan typerille niiauksilleen.
Katinkan mielestä on jotain perin uutta, että isä noin häntä rakastaa. Hän ikäänkuin vaistoaa, ettei tämä tuokio ikinä kertaudu, milloinkaan eivät isä ja hän yhdy näin lähelle toisiaan. Heidän välillään voi tulla monta hellää hetkeä, mutta ei koskaan mitään tämänkaltaista enää.
Kiihkeä kapina herää vähäisessä, kuumeen vaarallisesti heikontamassa sydämessä. Varmuus, selkeä kuin päivä, että elämä oli oleva hänen, ihmeellinen, kirjava elämä, joka karkeloi kuin päiväperhoset. Kaikki, mitä vielä oli voimaa jäljellä taudin näivettämässä ruumiissa, nousi kapinaan kuoleman ajatusta vastaan. Ja Katinkan silmät kestivät rävähtämättä isän katseen.
Hänen täytyi puhua. Hänen täytyi saada sanotuksi se isälle.
Heikolla äänellä, mutta sitä vakuuttavammalla varmuudella Katinka sanoi yhä oven suussa viivyskelevälle isälleen:
"Ne sanoivat, että minä kuolen, isä, — mutta kyllä näet, minä jään eloon!"
Katinka oli oikeassa, hän jäi eloon. Hän saattoi häpeään kaikki kolme lääkäriä, kyömynenän, karvatupsuisen ja kaljun, koko lääketieteen. Elämän itu oli hänessä erinomaisen sitkeähenkistä laatua. Eräänä päivänä oli kyömynenän todettava, että taudissa ei ollutkaan tapahtunut kauan odotettu ja ennustettu krisis, vaan paljoa lauhkeammalta kuulostava lysis, joka tosin oli harvinaisempi tapaus. Hän sanoi sen kannoillaan pyörähdellen, oli ikäänkuin hieman arvoa alentavaa tunnustaa erehtyneensä. Mutta Katinkan taudille antoi tämä viimeinen, ennen kuulematon sana erikoisen juhlallisen ja tärkeän ilmeen. Lääketieteen mukaan hänen olisi ollut kuoltava, mutta hänellepä tapahtuikin lysis!
Katinka alkoi toipua, usva, joka viikkokausia oli eroittanut hänet esineistä ja ihmisistä, hälveni, äänet, sanat ulottuivat uudelleen hänen kuuluvilleen. Hän ikäänkuin syntyi vielä kerran, toistamiseen näkyväiseen maailmaan.
Ompelija-Iida tuli häntä tervehtimään koneen äärestä, jossa hän neuloi valkoisia leninkejä Katinkalle kesäksi. Katinka aikoi ojentaa hänelle kätensä. Mutta suureksi ihmeekseen hän näki kätensä lepäävän peitteellä kuten vieraan, hänelle kuulumattoman esineen; se ei ottanut noustakseen! Hän oli antavinaan sille käskyn toisensa jäljestä, mutta käsi ei totellut, vaan pysyi itsepäisesti peitteellä, — niin heikoksi hän oli käynyt!