Mutta nyt hän sensijaan parani. Marraskesi irtautui pitkin hänen ruumistaan, ohuina, valkeina hilseinä, hän ajoi nahkaa, kuten keväällä käärmeet! Hiuksetkin lähtivät. Hän uudistui perinpohjin. Uusi, hieno iho peitti hänen ruumiinsa, hän opetteli uudelleen kävelemään, kuten vuoden vanhat lapset. Hänen pieni, laiha ruumiinsa oli täpösen täynnä uudistavia, parantavia voimia.
Eräänä päivänä oli huoneissa kaikkialla kurkkua kutkuttava, ellottava tulikiven ja karbolin haju. Se ennusti jo täydellistä parantumista, veljien kotiinpaluuta ja elämän ennalleen asettumista.
9.
Niin tuli vihdoin talven jälkeen kesä. Kesän odotus alkoi räystäitten tippuessa ja taivaan avartuessa korkeaksi ja kuulaaksi. Se alkoi oikeastaan, kuten sanottu, heti joulun mentyä, mutta pääsiäisenä se jo säteili vastaan jokaisesta vesilampareesta ja ruskeasta pälvestä.
Hovi ja kesä sensijaan olivat Katinkalle eroittamattomasti yhtä. Hovi oli jotain ikuisesti olevaa, muodoissaan muuttumatonta, jotain, mikä aina oli ollut ja aina oli oleva. Kaupunkiasunnot vaihtelivat, itse kaupunkikin muutti ulkoasuaan, sen kivisolut lisääntyivät, se ahmi metsää, vainioita, kallioita. Se oli nyt jo Katinkankin muistiin mahtuvana aikana niellyt monta Ananias Blomin talon tapaista pikkutaloa. Se oli toinen huomenna kuin tänään ja ylihuomenna toinen kuin huomenna.
Hovi sensijaan oli aina paikoillaan. Niitten kahdeksan, yhdeksän maanvuoden kuluessa, mitkä yhteensä muodostivat Katinkan tähänastisen elämän, ei Hovissa ollut tapahtunut mitään mainittavampaa muutosta. Elämä oli siellä ikäänkuin saavuttanut eräänlaisen tasapainon ja täydellisyyden asteen; se lepäsi itsessään kuten ympyrä. Olisi ollut rikos toivoa siihen jotain muutosta; sen kauneus oli juuri tässä liikkumattomuudessa.
Kesti kauan aikaa, ennenkuin Katinka edes pystyi käsittämään, että Hovi kaikesta huolimatta kuitenkin oli samojen luonnonlakien alainen kuin muutkin kohdat näillä raukoilla maapallon rajoilla, että sielläkin tuli syksy ja talvi, puitten, kukkien varjokuolema. Hän pysyi itsepintaisesti uskossaan, että Hovi kuului lämpimiin maihin, joissa ei milloinkaan ollut talvea. Hovi oli ikuisen kesän maa, kuten olivat länsiafrikkalaiset saaret, kuten oli Honolulu!
Ja kun Hovin salaisuus lopulta hänelle oli selvinnyt, oli lohdullista ajatella, että kesässä kuitenkin oli sata ja yksi päivää. Niinkuin saduissa oli tuhat ja yksi yötä, niin oli Hovin kesässä sata ja yksi päivää.
Varhaisimmat muistot Hovista olivat vain samanlaisia välähdyksiä kuin kaupunkiasunnonkin ensimmäiset tajunnat, Katinkan ja hänen peilikuvajaisensa kohtaus tai kiusaus kukkaruukun edessä. Mutta sittenkin olisi niitä ollut tuiki mahdotonta sekoittaa noihin toisiin, talvituntoihin. Ne olivat kaikki tyyni vihreitä ja lämpimiä.
On ajettu lähimmästä kaupungista Fataburin vanhoilla umpivaunuilla, joita vetää kolme hevosta, Kuski-Heikin huojuessa arvaamattomassa korkeudessa hevosten häntäin ja selkien yläpuolella. Nämä vaunut ovat käytännössä vain kun lapsia tuodaan. On kuin pikkuisessa, liikkuvassa huoneessa, kun silmänsä ummistaa, on kuin vaunut yht'äkkiä kohoaisivat ilmaan ja jatkaisivat matkaansa näkymättömiä raiteita pitkin. Mielessä väikkyy jokin keveän-raukea tunto, — viheriän ja lämpimän odotus.