Kuski-Heikin piiska paukahtelee kuin leikkipyssyä laukaisten sattuessaan lihavan ja laiskan Vasjkan selkään. Hänen naamansa punoittaa kuten ympyriäiset hollantilaisjuustot.
Katinka mahtuu pitkin pituuttaan patjoille. On niin umpinaista ja turvallista, hajuaa nahalle ja heinille. Pyrkii mieluisasti unettamaan. Mutta yht'äkkiä Anni sanoo: "Itkevä Kallio".
Katinka ryntää ikkunaan, kahden puolen tietä on kaistale paljasta, märkää kalliota, joka hetkeksi tulee näkyviin harmaitten ja punertavain sammalten alta.
Se on Itkevä Kallio, joka ei kuivu kesän paahteessakaan, koska sen täytyy aina itkeä. Itkevällä Kalliolla on kerran tapahtunut jotain kauheata, rikos, murha, mutta siitä on pitkät ajat, kukaan ei tiedä sitä enää tarkalleen. Vain kallio muistaa sen, se itkee, ouruaa vettä, ikäänkuin sen pitäisi pestä kyyneleillään ihmisten pillat.
Vaunut vierivät pitkin itäsuomalaista maantietä, Fataburin korkeat umpivaunut. On keltaisten kukkien aika, niityillä kukkivat leiniköt ja pientareilla voikukat, ojissa rentukat. Anni sanoo yksitoikkoisesti: "Suur' Merjok' — Pien' Merjok' — …" Silmät käyvät raukeiksi ohi kulisevasta keltaisesta kullasta…
Yht'äkkiä Anni alkaa herätellä Katinkaa:
"Havassutko, senkin unkeko — Jo tullaan…"
Revonkiven laakea kalliolaatta vilahtaa Katinkan unenpöpperöisten silmien ohitse, senjälkeen tie tekee Vainikan haarassa käänteen, tulvii vastaan jokin tuttu tuoksu, — kievari, paja, riihi, vaahterakuja nelistävät ohi, — Kuninkaan pihamaa.
Hovi! Kaikki lapsuuden riemut ja autuudet mahtuvat rinnan tähän sanaan.
Siinä se on, kellahtavana, avosylisenä, leveäin, ystävällisten portaitten yletessä kuutta valkoista pylvästä kohden. Se ilme on juhlallisen rauhallinen, kuten aina; muodot puhtaat, pidätetyt, selkeässä suuripiirteisyydessään. Leikkitykit ovat ojossa, mutta portaat ja pylväät kutsuvat.