Se ei näyttänyt kilpajuoksulta, kukaan ei pitänyt kiirettä. — Suhonen, joka kuljetti leikkuukonettaan pitkin nurmikkoa, pysähtyi hetkeksi. Ja puutarhan säleaidan taakse ilmestyi lampuodin kaksitoistavuotias poika, Kuninkaan Aatu, pilkallisesti virnistellen ja tarkastellen vuoroin ympyriäistä rataa kiertäviä tyttöjä, vuoroin tuntijan silmin omia paljaita sääriään.
Ne kestivät kyllä tarkastuksen. Ne olivat ruskeat ja ahavoittuneet kuin anturanahka, sierettyneet alituisesta vedessä kahlaamisesta ja täynnä naarmuja ja arpia, kadehdittavan likaiset, miltei mustat. Niillä olisi arastelematta voinut astua vaikka männynkävyille.
Mummuli sälesohvaltaan, missä hän istui kuin valtiatar, komensi koko ajan:
"Helene, Marie, Catherine, — juoskaa, — nicht stehen bleiben, Kinder, — hypätkää yli varjojen!"
Ja ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:
"Mon Dieu, elles peuvent prendre froid."
"Eins, zwei, drei, — eins, zwei, drei…"
Tytöt kiersivät kehäänsä ympäri pyöreän, Suhosen sametinsileäksi leikkaaman ruohokentän. Jasmiinit tuoksuivat, krassit liekehtivät. Suhonen työnsi konettaan, joka sihisi kuin suuri heinäsirkka. Missä sireeni- tai seljapensaan varjo lankesi yli tien, he ottivat vauhtia ja hyppäsivät yli, etteivät vilustuisi.
Katinka juoksi, näkemättä muuta kuin Mirkan kastanjanruskeat, valtoimet hiukset, jotka hulmusivat hänen edessään. Koko alkukesän he olivat karttaneet ja rukoilleet tätä hetkeä, joka kangasti heille suurimpana autuutena. Olla paljain jaloin, heittää sukat ja kengät, astua kosteanukkaiselle nurmelle keskelle kukkia, tuntea ruohon tunkeutuvan varpaitten väliin ja kuuman hiekan hyväilevän jalkopohjia, vajottaa jalkansa meren lämpöiseen rantaliejuun. Kaikki kiellettyjä, ihania nautintoja, joihin vain Kuninkaan Aatulla ja Ahokkaan lapsilla oli oikeus. Hän, Katinka, vihasi sukkia ja kenkiä!
Ja nyt he juoksivat, — nyt he juoksivat! Paljain jaloin.