Katinkan silmät sattuivat Kuninkaan Aatuun, joka yhä virnisteli tyytyväisenä, täynnä itsekylläistä halveksuntaa, mutta uskaltamatta ääneen nauraa.
Yht'äkkiä Katinka jättäytyi jäljelle, — äkillinen, voimakas häpeän ja pettymyksen tunne sydämessä. Kaikki tuntui äkkiä naurettavalta, ympyriäinen ruohokenttä ja sitä kiertävä, kuumahiekkainen tie, jota pitkin he kolme, valkoiset leningit yllä, hajalla hiuksin ja paljain jaloin juoksivat, pensasten varjot, joitten yli he naurettavasti hyppäsivät, etteivät saisi nuhaa ja yskää, — Mummulin saksankieliset komennussanat, hänen tapansa nimittää heitä juhlallisesti täydellä ristimänimellä. Alkoi sietämättömästi hävettää, vaikka ei tiennyt, ketä häpesi, Kuninkaan Aatuako vai itseäänkö ehkä… Sen vain tiesi, että tämä kaikki oli perin typerää, naurettavaa, niin juuri, surkean naurettavaa!
"Ich will nicht mehr", sanoi Katinka yht'äkkiä tympeästi ja heittäytyi puutarhasohvalle, pälyillen Kuninkaan Aatuun, joka kuitenkin jo oli kadonnut.
"Ich will nicht, — ich will nicht!" hän kertasi, itku, uhma ja häpeä kurkussa, ja tulipunaisena vetäen valkoisia sukkia jalkaansa.
Katinka pelastautui kreikkalaistemppeliin. Siellä oli viileätä ja hämärää. Seiniltä katselivat Abraham Raben elämänahmattiudessaan tyydytetyt ja Elisabeth Balzerin sunnuntaikasvot, jotka hän ikäänkuin yht'aikaa hohtokiviensä ja turkkilaissaalinsa kanssa oli pukenut ylleen.
Mutta sivuseiniltä hymyilivät Raben kuuden veljeksen ikuiset nuorukaiskasvot. Heidän pitkät, kuin sorvatut kaulansa olivat kallellaan, pieni, hekumallinen suu avoinna, otsalla sensijaan asusti lempeä viileys. Grosspapalla oli kädessä avoin kirja, mutta nuorin veljeksistä, isosetä Constantin, piteli valkoista kyyhkyä, hän, joka oli matkustanut maailman ympäri ja nainut espanjalaisen Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinida de Roa y Morales'in eli lyhyesti täti Pepan.
Katinkan yhdeksänvuotias pää oli täydessä kapinassa, uhkarohkeita tuumia, toinen toistaan kapinallisempia risteili siinä. Hän ajatteli ja ajatteli, kasvot lasiruutuun litteiksi painettuina. Hänen täytyi tavalla tai toisella pestä pois tämä häpeä.
Ruutuja oli kolmenvärisiä: keltaisia, sinisiä ja punaisia. Ja puutarha muutti muotoaan jokaisen ruudun mukaan.
Ensin tummankeltainen, tulikivenkarvainen puutarha, ikäänkuin ilma olisi hehkunut keltaisessa palossa. Kaikki paloi, kului keltaisessa liekissä. Hovi, saksankuusi, verannan sivulla hitaasti kypsyvät, isomahaiset kurpitsat.
Sininen ruutu. Kaikki elävät värit ovat vaihtuneet siniseksi kylmyydeksi, joka hohtaa kuin jää. Sinisistä, aavemaisista puista näyttää paenneen kaikki mahla, puutarha on kuin kuollut kuumaisema.