Mutta sitten tuli punainen ruutu. Jasmiinit loistivat kuin tummaan vereen kastettuina, tiet punasoraisina, tammien ja vaahterain lehvät tiukkuivat purppuraa puutarhassa, jota valaisivat vuorotellen kuin etäisten kiertotähtien eriväriset auringot.
Ja ihmeellisintä, kaikki nämä eri värit tunsi verissään, — ikäänkuin keltaisena, sinisenä ja punaisena väristyksenä!
Lenzy ja Mirka tulivat hetken kuluttua, sukat ja kengät kainalossa, hikisinä, hengästyksissään.
Katinka silmäili heitä ylenkatseellisesti viheriän pöydän korkeudesta, mille oli kiivennyt.
"Te olette typeriä, ihan typeriä! Sehän on naurettavaa… Sehän on naurettavaa. Hypätä varjojen yli… Ja juosta ympäri ruohokentän, aina vain ruohokentän. Minä en enää milloinkaan sitä tee. Sain siitä kyllikseni. Ah, jos te vain uskaltaisitte…"
Toiset katsoivat häneen epäluuloisina, mutta uteliaina. Mitä heidän pitäisi uskaltaa?
Mutta Katinka yhä myhäili salamyhkäisenä.
"Te ette kuitenkaan uskalla. Ette vainenkaan. Täytyy olla hyvin rohkea, — mennä päistikkaa…"
Toiset rukoilivat: "Rakas, pikkuinen Katinka, — milushka, milushka!"
Katinka nautti aikansa. Hän otti vastaan heidän uteliaisuutensa kuin suitsutuksen. Sitten hän kuiskasi: