Kolme silmäparia, harmaat, mustansiniset ja ruskeat, tuijottavat herkeämättä muuatta kuvaa.
Se on merkillinen, käsittämätön olento, jolla on yökön siivet, vuohen sarvet, pukin jalat ja ihmisen kasvot, suu ilkeässä irveessä. Viittansa varjosta se kylvää kultarahoja yli suuren vieraan kaupungin, jonka suipot tornit kurkoittuvat ilmaan. Se ikäänkuin munii kultamunia, kuten jättiläislintu.
Sillä on sarvet, se on varmasti Piru itse. Se on Piru! Varmasti Piru!
Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, se olisi hirmuinen rikos. Se on ankarasti kiellettyä Hovin lakikirjassa. Ei saa lausua turhaan Jumalan nimeä, jos tahtoo saada Hänen siunauksensa, mutta ei myöskään saa nimittää tuttavallisesti Hänen suurta vastustajaansa, pimeyden ruhtinasta. Siitä voi tulla kirot. Paitsi sitä voi se yht'äkkiä totella kutsua ja ilmestyä. Tosin tämä kuvakirjan Piru, joka muni kultarahoja, todennäköisesti oli hyvänahkaisimpia ja vaarattomimpia pikku paholaisia. Mahdollisesti ei se edes ollut itse pääpöpö, jokin renki vain!
Mutta kuitenkin oli epäilemättä viisainta olla varovainen.
Katinka keksi keinon:
"Se on Tutu… Sanotaan me Tutu… Kukaan ei tiedä, mitä se merkitsee, ei edes se itsekään. Vain me tiedetään, että se onkin samaa kuin Piru."
Kaikki kolme tunsivat merkillistä mielihyvää. Ah, kuinka sentään oli sukkelaa puijata hieman noita aikuisia, joitten mielestä kaikki oli kiellettyä! Paitsi sitä puijata itse… niin, itse sitä häijyläistä. Kun vain ei oikeaa nimeä nimittäisi, ei se uskaltaisi tulla eikä käydä käsiksi.
He sanoisivat "Tutu", milloin vain mieli tekisi. He sanoisivat itse Mummulin ja Grosspapan läsnäollessa: "Entäs Tutu, — näitkös Tutua…?" ja tekisivät toisilleen salakähmäisiä merkkejä. Eikä kukaan aavistaisi heidän salaisuuttaan. Heidän olisi mahdollista puhua itse Pirusta kaikkien kuullen.
Vihdoin viimeinkin oli ilta käsissä. Katinka makasi puisessa häkkivuoteessaan ja katseli seinäpaperin kuvia. Grosspapan tohvelien laputus kuului käytävästä, hänen käydessään sulkemassa ovia.