Toiset nyökäyttivät myöntäen päätään.
Ja Lenzy istui maahan, ojan reunalle, riisuen sukat ja kengät jalastaan. Mirka ja Katinka tekivät samoin, aivan vaiti. He tekivät sen melkein hartaudella, ikäänkuin jonkun vertauskuvallisen ja tärkeän toimituksen, ja jos rohkeutta olisi riittänyt, olisivat he kai mieluimmin koonneet vihatut sukkansa ja kenkänsä rovioksi ja valmistaneet otollisen polttouhrin vapaudelle ja suviyölle.
Olon outous teki heidät kaikki ylen harvapuheisiksi. He nauttivat kukin erikseen, katsomatta edes toisiinsa.
"Maassa on kastetta", sanoi Lenzy vihdoin.
Ja hän ojensi jalkansa pehmeään ja tuoksuvaan heinikkoon. Ne näyttivät melkein sinertävän valkoisilta. Lenzy ja Mirka eivät milloinkaan päivettyneet, eivät edes paahtavimmassa paisteessa. Heidän ohimoissaankin risteili kalpeita, sinisiä suonia.
Lenzy käyristi varpaansa ja taittoi suuren sinikellon, joka jäi varpaitten väliin.
Hän oli hyvä, viisas ja rauhallinen eikä koskaan unohtanut, että oli sisartaan ja Katinkaa vuotta vanhempi.
Mutta Mirka ajatteli yhä käärmeitä.
"Kun käärme poikii", selitti hän äkkiä, "niin se kiipee puuhun, ja pudottaa sieltä poikansa".
"Lorua", sanoi Lenzy, "käärmeet munivat munia. Aurinko hautoo ne."