Katinka ei kuullut kumpaakaan.
"Me tullaan tänne", hän puheli. "Me ollaan jo isoja, koulunkäyneitä, — kukaan ei voi enää kieltää. Me maataan täällä koko yö."
Tuntui selvään hunajainen lemu, keltamataran tuoksu. Puitten välitse näkyi vilahdus kreikkalaistemppelistä. Se oli valkea kuin rukous.
"Tytöt!" sanoi Katinka yht'äkkiä. "Luvatkaa minulle, mutta pyhästi, että tulemme kaikki kolme Soldat-niitylle vainajina. Sanokaa näin: missä ikinä lepäänkin viimeistä untani, valtameren pohjassa tai Siperian tundrilla tai — tai Saharan hiekassa tai missä muualla valjenneet luuni lienevät, — niin tahdon tulla Soldat-niitylle vainajana."
"Valjenneet luuni", hän lausui erityisellä juhlallisella kaameudella; hän oli sen sanan edellisenä päivänä lukenut jostain intianikertomuksesta.
He tarttuivat toisiaan käsistä, kuumin sormin. Ja kaikki kolme lausuivat yht'aikaa valansa:
"Missä ikinä lepäänkin viimeistä untani… niin tahdon tulla
Soldat-niitylle vainajana."
Kaikki kolme jäivät tuijottamaan valkoisiin, irrallisiin usviin, jotka pitkinä liepeinä liikkuivat yli yöllisen niityn, ikäänkuin autuaitten varjot.
Kuu nousi kaisloista ja vedestä, vaskenpunaisena kuin tuntematon jumaluus. Ihmeellinen, pelokas tunne valtasi heidät, salaperäinen vavistus tuon tuntemattoman tulipallon edessä. He olivat kuin yksin maailmassa, hitaasti nouseva kuu, ja he kolme paljasjalkaista, vuoteistaan karannutta tyttölasta. He olisivat halunneet polvistua, itkeä nyyhkyttää ja rukoilla kuuta…
Sitten Katinka sanoi: