Viiniholvissa sensijaan oli Sokia-Marin komero. Hän asui siellä jo toista vuosikymmentä, keskellä tynnyreitä ja viinipulloja, joita Leopold Raben lontoolaiset veljenpojat joka vuosi lähettivät viiniviljelyksiltään päiväntasaajan seuduilta. Hän elosteli siellä kuten hiiret tai tuhatjalkaiset, jotka juoksentelivat pitkin kiviseiniä.
Kukaan ei tarkalleen tiennyt hänen ikäänsä, ei edes hän itsekään, mutta hän oli varmasti vanhempi Grosspapata ja Hamusen-Ievaa ja itse lampuodin isää, vanhaa Kuningastakin. Hän oli vanhin olento koko Hovissa, vanhempi itse Hoviakin, jonka päärakennus oli ollut vasta salvoksella, kun Mari tuli taloon Mummulin imettäjäksi. Hän oli vielä vanhan herran peruja, kuten Fataburin lasinpuhaltimien jätteet ja salatieteelliset kirjat ullakolla tai hänen selloviulunsa metallikirjaimineen vierashuoneessa.
Hänen oli tapana istua viinikellarin kynnyksellä, silmät rävähtämättä päin aurinkoa, päässä iänikuinen, vanhuuttaan vihertävä tanu, kova ja kiiltävä kuin kuoriaisen koppa. Silmiä kattoi valkea, linnun luomen kaltainen kaihi; vaatteista uhosi merkillinen, tunkkainen ja kostea haju.
Hän näytti aina ikäänkuin jotain kuuntelevan. Ajanvietteekseen hän leikkeli räsymattoja varten tilkkuja ja keri ne suuriksi, kirjaviksi kiekoiksi. Mutta sitä tehdessään hän alati kuunteli. Hän väitti kuulevansa Mustankorven kohun. Toiset nauroivat ja sanoivat hänen puhuvan päättömiä, mutta Sokia-Mari pysyi itsepintaisesti väitteessään. Hän kuuli sen varmasti, yöllä tosin selvemmin kuin päivällä. Se oli ikäänkuin tasaisesti virtaava, huokaava ääni, joka oli kaikkien muitten moninaisten äänien alla.
Hän muisti vielä ajat, jolloin korpi alkoi heti aidan takaa, ja susi uskalsi talvisin pihamaalle. Pellot, vainiot, puutarhat, kaikki on vähäistä korven rinnalla. Vanhan herran vaunutiestäkin on jäljellä vain viheliäinen polku. Kaikki, mitä ihmiskäsi ja järki ovat aikaansaaneet, on kuin nuo kirjavat räsymaton kaistaleet.
Katinka pujahti keittiöön, milloin vain taisi. Itse ilmakin siellä oli erikoisen mieluinen ja hivelevä, täynnä höyryjä ja käryjä, juuston, vastasiivilöidyn, vielä vaahtoavan maidon ja nousevan taikinan tuoksua. Aina oli siellä touhua, räiskettä, kilinää-kalinaa!
Katinka rakasti katsella Kyökki-Ievan lihavilla, tanakoilla käsivarsillaan, joissa oli tiheää, untuvaista ihokarvaa, sotkevan taikinaa, vierittävän siitä koukistettujen hyppysiensä alla uskomattoman nopeasti sämpylöitä, jotka sitten uunissa paistuivat kauniin vaaleanruskeiksi, tai sitten käsittelevän patoja ja liesirenkaita paljain sormin, jotka näköjään olivat tuiki tunteettomat kuumuudelle.
Katinka rakasti väen hapanta katajakaljaa, jota jokainen joi suoraan puukiposta, ja suolaisia särkiä, joita ei koskaan näkynyt muualla kuin väen pöydässä. Niillä oli ihmeellisen suloinen, kielletty maku. Niitä täytyi vain nauttia varkain. Ja oli kuitenkin miekkoisia, jotka saivat niitä joka ateriaksi!
Keittiön takana oli piikojen makuukomerot, kaksi matalaa, kaari-ikkunaista huonetta vasemmassa kylkirakennuksessa. Niissä oli aina tuulettamaton, umpinainen haju. Mutta muuten ne olivat peräti viehättävät nekin, kuten keittiökin. Huiskin, haiskin kampojen ja eriväristen hiustukkojen seurassa siellä oli rasvaisia ja savuttuneita kirjoja, joilla oli uteliaisuutta kiihoittavat nimet, kuten Uusi Kenoveeva eli Roosa Tannenpurista ja muuan aivan nokinen ja yltäyleensä ruskea Holperin Äijä, joka oli kuin paistinpannussa käynyt; sitäpaitsi Satakieli eli Sata laulua Suomen kansalle ja Suuri Egyptiläinen Unikirja, jota Kyökki-Ieva erityisesti tutkisteli.
He näkivät alati unia öisin. Ja he puhuivat unistaan, ikäänkuin jostain täysin todellisesta, ne herättivät heissä aivan samanlaista pelkoa tai iloa. Katinka kuunteli korvat pystyssä, kun Kyökki-Ieva pani kädet ristiin vatsalleen ja sanoi: "Pankaas nyt merkill', kyll' se nyt kuoloo." Kyökki-Ievan unet merkitsivät aina kuolemaa ja tapaturmia. Hän näki leipovansa rinkelejä, täpötäynnä suuria, mustia rusinoita, taikka oli keittävinään soppaa, mustaa kuin piki, kaikki perin pahoja enteitä. Kaikki oli täynnä merkkejä; sakset putoilivat kärki edellä; lukki oli yöllä kutonut seittinsä uunin suuhun. Yksinpä hänen liikavarpaansakin ennustelivat; niitten avulla hän tiesi sateen ja rajuilman tulon.