Oli ihmeellistä; kaikki nämä Ievat, Annit, Sisä- ja Pyykki-Miinat, Heikit, olivat omassa maailmassaan tuiki toisenlaisia kuin joutuessaan Grosspapan ja Mummulin maailmaan. Ylämaailmassa he olivat vähäpuheisia, hiljaa astelevia, vastasivat vain kysyttäessä. Mutta niin pian kuin keittiön ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, he olivatkin tuota pikaa isoäänisiä, lörppöjä, kujeilijoita, aika äkämyksiä, mutta aina kadehdittavan hullunkurisia. Saattoi melkein unohtaa heidän olevan aikaihmisiä. Heille sai nauraa katketakseen. Illallisastiat pestyään he saattoivat iloitella tuntikausia, niinkuin ei seuraavaa aamua olisi ollut olemassakaan, pistää keskellä keittiön lattiaa tanssiksikin, jos vain Sepän-Anton tai joku muu Ahokkaan pojista ilmestyi keittiöön, — laulella päättömiä lauluja, kinastella, loruta ja nauraa loppumattomiin.
Anni lauloi muuatta muka puolalaista laulua, jossa aina toistui: luppa-tsuu, luppa-tsuu. Mutta kun häneltä ruvettiin kyselemään, mistä hän sen oli oppinut, herkesi hän siihen paikkaan. Olipa ollut muuan tensikka, venäläisen upseerin tensikka, joka oli opettanut. Hän sanoi sen melkein vihaisesti eikä enää laulanut. Kaunis Sisä-Miina sadatteli aina Mummulia lyhyistä vaatteista, joita jokaisen Hovin palvelustytön täytyi sitoutua käyttämään pestin ottaessaan. Mutta toden teolla ei mikään puku olisi paremmin sopinut hänen kamarineitsytkauneudellaan kuin juuri valkeat kohohihat, punainen hame, ruohonpäiset liivit ja kirjava huivi, jonka hän solmi harteilleen peilin edessä, mikä ei ollut kananmunaa suurestikaan isompi.
Hän ryöpsähti keittiöön, heitti tarjottimen pöydälle ja tarttuen vantteraan ja raskaskääntöiseen Kuski-Heikkiin, alkoi huudella:
"Kaheksa komiaa tyttöö Hoviss' ja Heikk' yheksäs!"
Kaikki tiesivät, että Heikki vaihtelevalla onnella kosiskeli Sisä-Miinaa, ja että Miina kiemaili hänelle, mutta yht'aikaa myös nuorelle piispansaarelaiselle perämiehen alulle.
Katinka ei tainnut kyllin ihastella näitten alamaailman ihmisten elämää. Se näytti olevan pelkkää ilonpitoa. He saivat suolaisia särkiä ja hapankaljaa niinpaljon kuin halusivat. Heitä ei pidetty laihalla ruoalla, että tulisivat keskeltä katkeaviksi kuin vaapsiaiset!
Katinkalle jäi muistiin muuan ilta. Hän, Katinka, makasi jo ristikkovuoteessaan ja rallatti ratokseen; ikkunat puutarhaan olivat auki, oli tuollainen lämmin kesäilta, vain kuin kuuman päivän jatko. Yht'äkkiä tulee siihen ties mistä, Anni, ja hetken päästä Sisä-Miina; Katinka yhä rallattaa, nyt jo kovemmin. Anni ja Sisä-Miina alkavat pyörähdellä, Katinkan rallatuksen mukaan, ja samassa on siinä pikku-Tiltakin, hänkin pyörähtelee, mutta yksinään. Katinkalla on sanomattoman hauskaa, hän ihan rakastaa noita, jotka tuossa lattialla pyörähtelevät, ja hänestä tuntuu, että hekin rakastavat häntä. Tätä menoa voisi jatkua vaikka koko yö, aivan kuin surviaisten tanssia tuolla ulkona kesäisessä ilmassa!
Seuraavana päivänä tuli vieraita Vongurista, Vongurin vanha salaneuvoksetar, joka aina puhui miesvainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram Abramovitshista, kuollut neljännesvuosisata takaperin, ja paitsi sitä Pesusta koko Ripasin joukkue, rouva ruiskukanvärinen silkkihame yllä, ja herra, mansetinnappeina kultakimpaleet omista siperialaisista kultakaivoksista.
Illempana Mummuli istutti vieraansa takaparvekkeelle: piikatyttöjen oli näytettävä vieraille tanhujaan ja piirihyppyjään ruohikolla. Tällaiset näytelmät miellyttivät Mummulia, ne hyväilivät hänen valtiatarvaistojaan, aivankuin hän elonkorjuutalkoitten jälkeen tapasi pylväsportailla istuen ottaa vastaan ohikulkevan talkooväen kumarrukset ja niiaukset.
Katinka, suittuna, tärkkihameet yllä, valkoisissa kenkiin saakka, katseli tätä menoa toisten takaa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Olivatko nämä todella samoja, jotka eilen hänen rallattaessaan olivat tanhunneet kuin hyttyset? Nämäkö kankealiikkeiset, saamattomat ja hiestyvät olennot, jotka tuossa pakoitetusti pyörähtelivät?